Terveisiä turismista

Olen tilanteessa, jossa television säätiedotukset kestävät reilusti kauemmin kuin kotona. Ne ovat myös hauskoja: meteorologit ja uutisankkurit vitsailevat keskenään ja nauraa käkättävät suorassa lähetyksessä.

Ympäristössäni on 5 000 hotellia. Näillä saarilla käy vuosittain 10 miljoonaa matkailijaa, joista 200 000 on suomalaisia.
Puolet heistä tulee tänne, Etelä-Teneriffalle.



Täällä pääelinkeino on matkailu, turismi (ja sen jälkeen maanviljelys). Se on elämysteollisuutta, joka elää muualta tulleiden hetken mielihaluista, kuvitelmista ja unelmista.

Kanariansaaret-mielikuvani ovat muuttuneet. Silmiini on ollut yllättävän siistiä, rauhallista ja kohteliasta. Kaupankäynti ei ole jatkuvaa, riipivää, epätoivoista kuten koin sen verrokkikohteessa Phuketissa.

Mutta rahahan pyörii ja pölisee joka paikassa, niin Muhoksella kuin täälläkin, missä naiset pysäyttävät kulkuni "Manicure! Pedicure! Massage!" -kutsuillaan. Sen nuotti on kummallisesti kaikilla sama.




Olen kävellyt varsinaisessa kohteessani, katsellut "Se vende" -kylttejä ja ajatellut itseni parvekkeelle iltakahville.

Näin käy minulle joka paikassa ulkomailla.

Paitsi pääkaupunki Santa Cruz Santiago de Teneriffessä, jonka tunnelma ja julkikuva tuntuivat välittömästi vastenmielisiltä. Liian uutta, tummaa ja kylmää, välinpitämätöntä ja kiireisesti modernin näköiseksi rakennettua kaupunkikuvaa.

Olihan käyntini lyhyt, mutta se oli oikea, hetken tunne niillä sijoillani.
Ja toki oli odotuksia. Tulinhan saaren pääkaupunkiin, jossa en nähnyt katukahviloita.

Sanoin siinä sitten yhdellä pääavenuella ääneen ja suomeksi, että esteettisyysmittarilla tarkasteltuna saamme kyllä olla ylpeitä omasta pääkaupungistamme.

 


Itse Kanarian saarirykelmä lie kokenut jonkinlaisen matkailun henkisen arvonnousun. Alueesta puhuttaessa muistetaan sanoa, että mitään "alkuperäistä" ei ole. En tiedä mitä, kuinka vanhaa ja millaista vaaditaan hieman myyttiseen "alkuperäisyyteen".

Paikalliset kuulemma asuvat muualla. Kaikkialla kuitenkin huomaan hylättyjä taloja keskellä valkoisia asujaimistoja. Toisaalla tuoreet pyykit heiluvat talojen katoilla ja avoterasseilla.

Minulle aitous on sitä mitä koen. Täällä se on elinkeinoa meistä. Ja meillä, virallisessa kotimaassani, pyritään teollisuudenalana tähän mitä  koen. Kaikkea ei turismikaan kuitenkaan pelasta: Kanarian työttömyysprosentti on yli 30, nuorisotyöttömiä 52 prosenttia väestöstä.

On kai selvää, ettei kukaan matkustaisi meillekään ihastelemaan uudisrakennuksia. Vanhat talot, tietoisen unohdetut pittoreskit ympäristöt vetävät. Villiintyneet kasvit, mutta silti jotakuinkin hoidetut puutarhat.
Aita saisi mielellään olla värikäs.







Aitouden ja alkuperäisyyden halussani voin poiketa sivukadulle ja löytää paikallisten kuppilan halpoine ruokineen. Pian bussi, tai täällä niin kovin halpa taksi, vie kalastajakylään.

Ne ovat viehättäviä, linssinläpäiseviä kulisseja. Kun ne on kokenut, voi jatkaa takaisin hoidetumpaan sivilisaatioon.





Ja niinpä että Santa Cruz de Tenerife vasta aito onkin. Se ei ole mainittava matkailukaupunki eikä yrittänyt minuakaan mitenkään miellyttää.