keskiviikko 12. helmikuuta 2014

Kommersiaalia


Kohteessani on hyvät ostosmahdollisuudet sellaisesta pitävälle naisihmiselle eli löytöjä ei tarvitse lähteä hakemaan pääkaupunkiin asti. Yhtä isoa ostoskeskusta ei ole, kuten alussa oletin ja etsin, vaan muutamien myymälöiden keskuskokonaisuuksia on pystytetty lähes kaikkialle.

Tammikuu olikin täällä 70 prosentin alennuksien kuukausi. Se sujui osaltani normaalisti: ei hullaantuen, olenhan oppinut itsehillintää ja osaan laskea käsistäni "ihan kivannäköiset".
Toki olen löytänytkin. 



Matkavinkeissä mainitaan Commercial Center Del Duque, luksusostoskeskus. Pidin ajatusta oikeasti rikkaiden shoppailupaikasta pirullisen kiehtovana tutkimusmatkana. Paikka oli ollut listallani alusta asti.


Bussiajelu maksaa 1,40 euroa. Tarvittiin tunti odottelua, yksi torppaus liian täydestä bussista, yksi virheellinen yritys, huokailua lippuluukulla kuskien ohjeista (jotka olivat oikein), että pääsin istumaan.



Jäin pois yhden pysäkin liian myöhään, kävelin jyrkän ylämäen ja näin kukkia tammikuussa. Täällä on siis talvi, paikalliset pitävät talvisaappaitakin.








Näin myös sen saman kirkontornin, jonka olin havainnut aiemmin matkalla kalastajakylään. Tänään se piti päästä kuvaamaan.

Risteyksessä kohtasin ristiriitaisuutta: oikealle vai suoraan?



Perillä havahduin kaupallisuuden hillittyyn charmiin. Erikoista: ei kiljumisia, ei tyrkyttämistä, ei kuulutuksia. Ei repivää jumputusta. Tunnelma oli  rauhallinen ja seesteinen. Liekö syynä sitten tyyliseikat, kulttuurierot, Espanjan lama, työttömyys vai kellonaika.

Mutta kovaäänisistä kuului tuttu valittava ääni:

"Oh, once in my life let me get what I want, Lord knows it would be the first time."

Morriseyn tuska oli tällä kertaa valjastettu kaupallisiin myynninedistämistarkoituksiin.








Eräistä bikineistä pyydettiin 499 euroa, hinnasta olisi toki saanut 50 prosenttia pois. Ihastuin yhteen turkoosiin puuvillamekkoon, jonka hintaa (300 euroa ja jotakin päälle) ei tietenkään mainittu ikkunassa. Liikkeessä minut yritettiin vakuuttaa sellaisilla argumenteilla kuin italialaisuus, kankaan laadukkuus, yksilöllisyys ja eri värit.



Yhtään ravintolaketjua ei kauppakeskuksessa ollut, vain yksi ruokapaikka herkkutiskillä. Mutta koska elämää on katsottava myös eteenpäin eikä elettävä vain siinä hetkessä, valitsin eväät Hiperdino-valintamyymälästä. Sekin oli niin hienostunut kuin alan firma vain voi olla.
Ruokailin kadulla.




Uimaranta Playa del Duque'ta nimitetään tietysti luksusuimarannaksi. Ulospäin se näyttää normaalilta rannalta, mutta poikkeaa tunnelmaltaan muista ympäristön rannoista: meren tuoksu on voimakkaampi, kauppiaita ei ole, kävelyjen rytmi on rauhallisempi. Hiekka on kuulemma tuotu Saharasta.
Katse kohtaa vanhaa, entisöityä rakennuskantaa ja linnoja.




Uimarannan katveessakin on muutama merkkiputiikki.



Tarjolla olisi ollut vielä kaksi ostoskeskusta, joista valitsin toisen pelkistä ulkonäkösyistä. Kutsuva sisääntulo ja mikä basaarisokkelo sisältään löytyikään.



Liikkeiden edustoilla leijui hyviä tuoksuja, parfyymeja ja samantyyppisiä suitsukkeita kuin meillä jo kadonneissa Intian basaareissa. Kohtasin myös tiloja, joista en heti tiennyt, mitä ne olivat. Mutta kaunista, kaunista oli. Niin voi tuskin sanoa yhdestäkään suomalaisesta kauppakeskuksesta, jotka suunnitellaan arasti näyttämään varman päälle samanlaisilta.

Keskellä oli artesaanien alue. Siellä en havainnut näkyvää toimintaa, mutta sahan äänen kuulin.








Muutkin vaikuttivat hämmentyneiltä, huomasin istuskellessani tuoleilla, joita oli jätetty avoimille, koristeellisille aukioille.
Etukäteen olin kuullut, että alueen vallitsevin kieli olisi venäjä, mutta kyllä se minun korviini oli italia.



Matkalla takaisin bussipysäkille muistin kirkontornin. Se näkyi, mutta matkalla sinne näytti aina olevan jokin este: portti, aita, portinvartija. Pysähdyin yhden luo, joka oli pukeutunut kansallispuvuntyyppiseen. Kysyin miten voisin päästä kirkolle vai oliko tämä linnamainen alue yksityisomistuksessa.

"Kyllä, tämä on yksityisaluetta, koska tämä on hotellialuetta. Tiedän mitä tarkoitat, mutta se ei ole kirkko, vaan kellotorni. Ei, sinne ei päästetä ulkopuolisia, koska tämä on yksityisaluetta. Vain hotellin asukkaat voivat tulla tänne. Olen pahoillani. Hyvää päivän jatkoa."

Kuvasin tornin sitten aidan raosta.


 

keskiviikko 5. helmikuuta 2014

Mielenmuutos

"Kolme neljäsosaa ihmisen elämästä menee naurettavana olemiseen."
Alina Fernández



Olin siis lujasti sitä mieltä, että matkoilla ei lueta, vaan suuntaudutaan ympäristöön, sen havainnointiin ja kokemiseen.

Matkoilla rajasin lukemisen enimmäkseen ajankohtiin ennen nukkumaanmenoa. Ehkä myös ajanviettoon rannalla ja pihan uima-altaalla, jos aikaa jää, sillä molemmissa se hulahtaa vettä katsellessa.
Varsinkin meren tuijottelu on lempihommaani: se tyhjentää pään tarpeellisesta ja turhasta.

Ensimmäisinä päivinä kuljeskellessani löysin nurkiltani kyltin, jossa ilmoitettiin kirjastosta. Ilman muuta heti tutustumaan tähän käytettyjen kirjojen kauppaan.

Koska karttelen tavaran omistamista, en yleensä harrasta alan liikkeitä. Harrastan kirjastoja, viime aikoina myös vähäisesti kirjakauppoja. 

Täällä kulmakuntani divarin italialainen henkilökunta jo tunnistaa minut, neiti tiskin takana hymyilee iloisesti.



Systeeminsä on että jos ostan kirjan ja vien sen takaisin kauppaan, saan seuraavan ostamani kirjan puoleen hintaan, mikäli valitsen samasta hintaryhmästä. Liikkeessä myös ostetaan kirjoja ja niistä maksetaan 15 senttiä kappaleelta. Kaksi omani olen sinne myynyt.





Tähän mennessä ostettua lähes kuukaudessa: Miika Nousiaisen Metsäjätti, jonka lopetin muutamaa päivää ennen kuin Rautaruukin uutisoitiin siirtyneen ruotsalaisille;
lempidekkaristini Mari Jungstedtin Aamun hämärissä, jossa murhaajan sukupuoli ei yllättänyt taaskaan, mutta kokonaisuus oli inhimillisempi ja dramaattisempi kuin osasin odottaa. Sitä en myy takaisin kauppaan, vaan lahjoitin sen vierailevalle ja kovasti lukevalle kummitädilleni (ehkä vähän vaihtokauppanikin Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä).

Parhaillaan on menossa Alina Fernándezin Lähtö - Fidel Castron tyttären tarina. Pidän siitä kovasti, koska tyyli on samanlainen kuin ihailemillani etelä-amerikkalaisilla kirjailijoilla: runsas, runollinen ja tosikin tuodaan eteen paljolla mielikuvituksella. Kirja on myös vahvistanut käsityksiäni: diktatuurin elkeet ja vallanhalu inhimillisen elämän kaikilla tasoilla näyttäytyvät samankaltaisina joka systeemissä. Se on tähän mennessä myös kallein ostokseni (5 euroa). Epäinhimillistä tarinaa on jäljellä muutaman maatamenon verran.




Kaupan hyllyssä minua vielä odottaisi ainakin Teuvo Pakkala, jota en ole lukenut sitten lukion. Kahta Nälkäpeliä harkitsen, olen vähän ennakkoluuloinen nuortenkirjallisuudessa. Seitsemän Veljestäkin on.

Luen vain suomeksi, sillä kirjallisuus on minulle myös väline kehittää äidinkielen taitojani ja kirjoittamistani. Lisäksi vaadin paljon ymmärtämiseltä, nyansseilta, merkityksiltä. Niitä en saa samalla tavoin irti vieraskielisestä tekstistä.

Mutta jos suomenkieliset kirjat eivät kaupassa vaihdu, jää nähtäväksi pitääkö pyörtää tämäkin päätös.

En myöskään tilaa tai osta lehtiä, Suomessa. Mutta täällä maksoin Helsingin Sanomien sunnuntainumerosta kiltisti ja kiihkoissani sen 1,50 euroa Suomen-hintaa enemmän.

Lupaan, että en ota jokaviikkoiseksi tavaksi, mutta lehtikioskin sijainti on tarkasti muistissani.