Puerto de la Cruzilla Teneriffan pohjoisosassa on sateisen ja kylmän paikan maine. Kylmyys on suhteellista, mutta toki todellisuus on viileämpi, jos vertaa siihen jatkuvasti aurinkoiseen läikkään etelässä missä elin.
Puerton vehreyttä olen huomannut korostettavan niin, että imagonsa kuulostaa jopa kaupunkiviidakolta. Ja kieltämättä näkymä havahduttaa Etelä-Teneriffan kuivan karuuden rinnalla. Ehkä vehreys on se syy, miksi suomalaiset sateista huolimatta suosivat tätä pohjoisen 30 000 asukkaan mäkistä kaupunkia?
Itse korostaisin pikkukaupungin sympaattisuutta. Se erityisesti viehätti ja yllätti.
Onneksi lähdin, säämaineesta huolimatta. Ja onneksi kaupungissa odotti oululaispaikallinen opas, joka avasi paikkaa satunnaista päiväkäyntiä avarammin.
Onneksi joulukuun yhdeksäntenä myös paistoi, toki olin edennyt kohteeseen sääennusteen turvin. Aurinko ei pakahduttanut kuten ei kokemusteni mukaan koskaan Kanarialla.
Ilma tuntui lempeältä, hoitavalta.
Pieni Suomen kansa on valloittanut Puertoa kiitettävästi, muun muassa suomalainen luontaistuotekauppa on avattu keskeisille kulmille. Suomalaisuus näkyi Puertossa enemmän kuin etelässä; kieli, ravintolat ja liput sulivat sujuvasti ympäristöön.
Puerto de la Cruz tuntui hurmaavalta yhdistelmältä vihreyttä, vanhaa kaupunkia ja kuohahtelevaa merta. Puertosta löytyy myös teatteri sekä ihmisiä iltaisin yhteen kokoava tori. Se on siis on oikea teneriffalainen kaupunki.
Puerton erikoisuus on merivesialtaat, joille sisäänpääsy ei-vakituisilta asukkailta on viisi euroa. Sillä rahamäärällä saa uida altaissa sekä pötkötellä rantatuolissa iltaseitsemään saakka.
San Telmon kirkkomaalla kohtasin keltaisia ja punaisia joulutähtiä sekä banaaniterttuja. Joulutähtipensaankin bussin ikkunasta huomioin.
Päiväkäynti Pohjois-Teneriffalla todisti jälleen saaren yllättävyyden ja moni-ilmeisyyden, monin tavoin.
Näin todella tapahtui.
Kuljettiin lukemattomien vuoristokylien läpi, kieputtelua jatkui pari tuntia kapeaakin kapeimmilla teillä. Ja kylät vaihtuivat, vain yksi muutaman minuutin pysähdys Icod de los Viñosissa. Olikohan bussin ikkunasta näkemäni traakkipuu se kuuluisuus, satoja vuosia vanha?
Ylämäelle ei tuntunut tulevan loppua. Ehkä kyse oli todellisesta asiakaspalvelusta: jos taloja rakennetaan vuoren huipuille ja rinteisiin, tottahan sinne pitää kulkea myös julkisen liikenteen.
Kun matka alas viimein alkoi, voipuneena nieleskelin korvia auki.
Ja lumihuippuinen Teide seurasi koko ajan, aina vähän eri kulmista.
