tiistai 30. joulukuuta 2014

Kylät ja pienet kaupungit

Lähes innostavinta matkailussa on keskuskaupunkien reunamien pikkupaikkakunnat. Uteliaalle usein paras bussipysäkki onkin päätepysäkki. Kanarian-kotini oli tällä kertaa vilkkaalla keskuskadulla, jonka editse ajoivat lukuisat bussit eteläteneriffalaisiin kaupunkeihin.

Ja mikäpäs oli El Médanossa tällaisella pysäkillä reilusti myöhästynyttä bussia odotella. Taustalla kohoaa Montana Rojo eli Punainen vuori.




Teideä olen Teneriffan-matkoillani aktiivisesti vältellyt, koska en halua nähdä enkä tuntea hippuakaan lunta. Edelleen ovat kokematta El Hierro ja La Palma, mutta La Gomeralle pääsin.

La Gomera


Tie La Gomeralla


Gomera on Kanarian saariryhmistä toiseksi pienin. Kokonsa lisäksi minua sinne veti silbo eli vihellyskieli. Sen alkuperä juontaa vuoristopaimeniin, jotka erittäin kovalla vihellyksellä viestivät vuoristosta alas kotikylään perunakattilan laittamisesta liedelle tai muusta arkisesta.

Silboa opetetaan kouluissa pakollisena aineena taidon ylläpitämiseksi. Kuulin näytteen, jota ennakko-odotuksistani poiketen ei antanut kunnianarvoisa vanhempi nainen tai mies kansallisasussaan vaan lukiolaistyttö farkuissaan.



La Gomeralle menosta tekee hohdokkaan myös noin 40 minuutin merimatka Los Cristianoksen satamasta. Veden vetovoima on kaikkialla sama: kansi oli molempiin suuntiin täysi, kamerat kävivät.







Taiteilijakylä Agulo sijoittuu myös La Gomeran saarelle, Garajonayn kansallispuistoon vievän tien varrelle. Havainnoin kylää nopeasti bussin ikkunasta.



Viettävää katua alas köpöttelevä pappa, majoitusliikkeet joissa ei näy liikettä, baarissa päivystävät hipit. Siestan uneliaisuus, jonka rikkoo banaanilastaamon työmiesten liike.
Hyvin hoikka tyttö tupakoi asiakkaista tyhjän baarin ovella.

Ohiajavalle oikeasti pelkkää romantiikkaa. Viehättävää ja vierasta, outoja ihmisiä omissa elämissään, jotka hetkessä ohittuivat omassani.






Garajonayn kansallispuistossa sää vaihteli nopeasti kaikissa suomalaisen juhannussään variaatioissa: tihkusadetta, räntää ja auringon nopeita pilkahduksia.

Tie Garajonayn kansallispuistossa La Gomeralla

Garajonayn kansallispuistossa


Gomeran pääkaupungissa San Sebastianissa tunnelma muuttui toiseen maailmaan. Enää ei ollutkaan kylmää, kosteaa ja nukkavierua. Oli erittäin lämmintä ja yllättävän uudenaikaista.

Satamassa näytti Kanarian Monacolta.




Sisällä San Sebastianissa oli myös asiaan kuuluva kävelykatu. Vanhoine, osin rapistuneinekin rakennuksineen se näytti juuri niin kuvaukselliselta kuin vanhoilla kaupunginosilla tapana on. 









Hallintotalon sisäänkäynti San Sebastianissa


Lähellä omaa asemapaikkaani sijaitsi Los Abrigos. Jos etsii sitä myyttistä aitoutta, Abrigos voisi olla siihen oikea osoite Teneriffalla. Sellaista tunnelmaa korostaa rouhea satama-alue keskellä kylää.


Los Abrigosin satama
Abrigosin uimaranta

Abrigosissa kuten muuallakin Teneriffalla näkyy lama keskeneräisissä rakennuksissa. Seurueemme pohdiskeli, josko rakentamisen mahdollinen edistyminen esimerkiksi alla näkyvässä kohteessa vahvistaisi uutistenkin kertomaa Espanjan talouskasvua. Ainakin maan matkailu oli noussut 5,7 prosenttia tammi-lokakuussa.





Erilaisista uimarannoista olen kiinnostunut lähes tutkimusmatkailijan innokkuudella. En ylenkatso hyvinhoidettuja turistirantoja, mutta hakeudun mielelläni myös eksoottisempiin vaihtoehtoihin.

Surffareidenkin suosimasta El Médanosta löysin kaksi erilaista rantaa: keskustan pienen, auringonottajien kansoittaman sekä tyystin hiljaisen, pitkän ja piiloutuneen rantakaistaleen.










Liikunta on ikuisen kesän olosuhteissa helppoa ja ihanaa. Reitillä vastaan tuli juoksijoita - mikä maisema ulkourheiluun! - ja reisien venyttelijöitä.




Valmentaja treenautti nyrkkeilyoppilaitaan näköalatasanteella.




Pienten paikkakuntien tyypillisin piirre oli kuitenkin uimarantojakin enemmän tämä: yrityksiä, kauppoja, yrityksiä. Niitä riitti pikkupaikoissa rintarinnan loputtomiksi riveiksi. Väleissä sitten myytiin tai vuokrattiin huoneistoja.

Yritykset olivat myös hyvinhoidetun oloisia, vaateostokset edullisia ja valinnanvaraa runsaasti. Unelmatrikoot sain San Isidrosta viidellä eurolla.


San Isidron kadulla
 
Kaupassa Alcalássa


Ulkomailla varsinkin pikkupaikkakunnilla syntyy usein ajatus palaamisesta. Harvoin niin kuitenkaan käy, sillä elämään ilmestyy aina uusia viehättäviä pikkukaupunkeja ja kyliä.

Tiedostan tämän ja silti Alcalássa käydessäni vannoin: seuraavaksi tänne.




Tuo supersiisti ja hiljainen kohde, jossa myös söin yhden reissuni maittavimmista aterioista pienessä, tietysti sattumoisin löydetyssä, baarissa: grillattua vuohenjuustoa papayalla ja siirapilla.









Tyyneyden lisäksi minua viehätti rouhea uimarantaratkaisu: kivitasanne jolla vuokrattiin aurinkotuoleja kahden euron päivähintaan.
Ei siis kiskontaa, vaikka paikalla oikeasti viihtyäkseen rantatuoli olisi ollut pakollinen.Villinnäköisesti vellovaan veteen johtivat liukkaannäköiset, kaidoitetut kiviportaat. 

Oikea aikuisten uimaranta siis.

 






torstai 14. elokuuta 2014

Muutosnaiset

Aloin laskea ja nopeasti lopetin. Tajusin että lähes jokainen tuntemani nainen 50:n molemmin puolin on käännellyt tuoreita sivuja töissä tai opinnoissa.

Irtiotot ovat olleet rohkeita, niinhän uusi hyppy usein on. Keski-ikäisenä on päästy yliopistoon ja valmistuttu sieltä nopeasti. On aloitettu uudessa työssä ulkomailla tai vaihdettu alaa. Perustettu yritys.

Harvinaisiakin käänteitä on havaittu: muutettu julkiselta yksityiselle.

Muutokset eivät välttämättä ole olleet suoraa ja loogista jatkumoa jollekin entiselle. Sanellut ei ole pakko vaan oma halu.

Keski-ikäisyyden mielikuvat ovat vanhentuneet. Enää ei keski-ikäinen kulje samein ja sammunein silmin päin loppuelämäänsä ja eläkettä. Keski-ikäinen kohtaa koko elämänsä alun, koska alkaa tuntea itsensä, voimansa, kykynsä ja halunsa. Voimaa ja terävyyttä on enemmän kuin koskaan.

Elämänmuutoksen luontevuus on tähän asti liitetty useimmiten nuoriin. Toisesta suupielestä puhutaan elinikäisestä oppimisesta, mutta arjen asenteet pitävät luonnollisena etsiä paikkaansa, vaihtaa opiskelujen suuntaa tai alaa ennen kolmikymppissynttäreitä.

Julkipuhe vaatii dynaamisuutta ja muutoshalukkuutta, toisaalta muuttuvat ja muutossuuntautuneet herättävät myös pelkoja. Heidät sekoitetaan häilyviin ja arvaamattomiin, epäluotettaviin. Se on yhtä epäjohdonmukaista kuin suunnitelmat, joiden mukaan jatkossa saisi toteuttaa yhden korkeakoulututkinnon. Siis yhteiskunnassa, joka kuuluttaa moniosaajuutta.

Se on varmaa, että nykyisin yhä harvempi tekee työt alalla, jolle kouluttautui parikymppisenä. Sekä mahdollisuuksia että kilpailua on enemmän.

Urakehitys voi tarkoittaa muutakin kuin siirtymistä päällikköasemiin. Aidossa muutoksessa kehittyy myös ihminen, ei vain ura. Kehittyminen on muuttumista. Muuttuminen on välttämätöntä. Sen ainoa vaihtoehto on jämähtäminen.

En ole itsekään tänään sama ihminen kuin viime kuussa, maailmankuvani on erilainen kuin 30 vuotta sitten.

Ja jos vielä keski-ikäisenä tekeekin valinnan, joka ei osoittautuisi täydelliseksi, kannattaa muistaa, että kyse ei ole lopullisista ratkaisuista. Koskaan.





maanantai 7. heinäkuuta 2014

Poistotuulella

Jos sanonnan mukaan siivottu asunto merkitsee hukattua elämää, millaista tuhlaamista on jokapäiväinen vaatteiden kanssa vatkaaminen?

Viimeisen viikon olen viettänyt vaatekaapissa, vaikka väitän omistavani vaatteita vähemmän kuin mystinen keskivertonainen yleensä. Kolisevien, toisiinsa tarrautuvien hengarien, vaatepölyn ja pienten tilojen lisäksi ärtymään saa rahan taju: samalla summalla olisi asunut kuukausia vuokralla ulkomailla. Tuo on minulle tehokas mittari.

Ärtymystä lisää tieto siitä, ettei järjestely lopu koskaan. Näin käy, koska en kaupassa muista, että vaatteiden katseleminen ja ostaminen on mukavampaa kuin niiden järjestely.

Jos poistoja tekee jälleenmyyntitarkoituksessa kahdesti vuodessa, en aikaisemmilla kerroilla ole ollut tarpeeksi ankara. Kaikilla poistokerroilla myös huomaan yhden yhdistävän tekijän: mitä halvempi vaate, sitä varmemmin se päätyy jälleenmyyntiin. Niin sanotuista vanhojen vaatteiden liikkeistä olen olen ostanut yhdet elämään jääneet kengät (haasteellisille jaloille vaikea ostos) ja yhden neljän euron tunikan (vartalotyypilleni helppo ostos). Tunikan tulevaisuuden kertoo tulevaisuus.

Jonkun ihmismielen asiantuntijan muistelen todenneen, että vaatteilla yritämme tulla ihmisiksi, jollaisia haluaisimme olla eli toteutamme toivepersoonallisuuttamme. Kirppareilla laukuista myydyimmät ovat kuulemma punaisia.

Minulla kasvaa kasojen keskellä itsetuntemus. Lempiväreikseni huomaan fuksianpunaisen, turkoosin ja oranssin, vaikka kuvitelmissani kuljen mustavalkoisissa. Vihreää löytyy vähän. Yhtään valkoista paitaa en saa enää ostaa. Mustaa en omista juuri ollenkaan. Raitakasa on kasvanut ja siitä ei vähennetä mitään.

Vaatteenostolakkoni ei ole täydellisesti onnistunut, mutta on lisännyt harkintaa ja osumatarkkuutta. Hylännyt olen enemmän kuin ostanut, ja hylkääminen on tuntunut hyvältä. Toisaalta on valehtelua väittää, ettei tavara tee onnelliseksi. Täydellinen vaate, jollaisen löytää harvoin, tekee. Ajatelkaapa vaikka hyvin istuvia nahkakenkiä.

Ulkoiset rajat, kuten vaatekaapin koko tai matkalaukku, paljastavat olennaisen. Pakatessaan havaitsee oikeasti mieluisat vaatteet. Perillä huomaa, että kolmilla kengillä pärjää.

Feng shuista parhaaksi väitetään siivoamista. Väreittäin järjestellyt vaatepinot ja tyhjä tila hyllyillä tuovat tehokkaasti autuaan olon.
Nytkin jäi kenkäkaappiin yksi tyhjä lokerikko.


torstai 26. kesäkuuta 2014

Kysymys asiantuntijalle

Jos olisin esimies, en haluaisi, että alaiseni tekee töitä lomalla. Huolestuisin uupumusta, sairaslomaa ja väsyviä aivoja, pidemmän päälle tuottamattomuutta. Uudistumattomuutta.

Ymmärtäisin, että välillä downshiftataan, hyväksyisin sen, vaikka se tietäisikin minulle lisää paperitöitä, byrokratiaa ja uuden perehdyttämistä.

Sanoisin niin kuin minulle korkeammalta taholta sanottiin, että "noin sitä pitäisi ihmisen elämänsä elää".

Uutinen vapaalla työsähköposteja lukevista korkeakoulutetuista listaa teknisiä, rutiininomaisia ja tunnettuja syitä käytökselle. Ne ovat todellisia syitä ja osatotuuksia: liikaa hommia, joiden tekemisen rajat paikan näkökulmasta hämärtyvät. 

Korkeakoulutetut tuskin lienevät ahkerampia kuin muut. Hallinto- ja luovat alat ovat vain niin paljon keveämpiä kotiin kuljetettavia. Velvollisuudet jalostuvat vapaa-ajalla kerääntyneistä virikkeistä ja ajatuksista. Työhön voi tulla riippuvuus, koska se on niin mukavaa ja palkitsevaa.

Pääsee toteuttamaan itseään ja lahjakkuuksiaan.
Kysymys minulle on kysymys ainutlaatuiselle asiantuntijalle. 

Pätkätyöntekijät eivät korvaamattomuutta koe, koska he ovat monet kerrat kokeneet työsuhteen loppumisen. He ovat myös nähneet, että heidän jälkeensä saattaa tulla toinen, joka tekee saman suorituksen. Joskus paremmin tai sitten huonommin.

Lomalla vastattu työsähköposti ei suoraan muuta lopputulosta. Kuten rekrytointitilanteessa on tapana sanoa, "kokonaisuus ratkaisee". Sekä rekrytoijan tunteet.

Määräaikaisella on kuitenkin valtti, jota hän ei ehkä sellaiseksi tiedosta: tilanteensa on hyvää treeniä sille, kun työelämän ovi eläkkeellä sulkeutuu lopullisesti ja pelottavasti. Koin siitä häivähdyksen eilen.

En ole viaton. Ajattelen työtä vuorotteluvapaalla, tosin olen irrottautumisvaiheessa. Ensimmäistä kertaa olin kevään aikana tehtävissä, joihin liittyen meinasin sanoa, että jos tästä sitten jotain, minuun voi ottaa yhteyttä vapaallani.

Olen myös lupautunut kutsumustani vastaavaan yleishyödylliseen työhön ilman palkkaa samalla, kun jälleen annan palkallisen työpaikan yhdelle työttömälle.

Tuonhan saattaisi tulkita palvelukseksi yhteiskunnalle.

tiistai 24. kesäkuuta 2014

Lupa twiitata

Muistelen.

Muistan hyvin, kun matkapuhelimet tulivat kulttuuriin ja töihin. Palavereissa ruodittiin onko sopivaa puhua kannettavaan puhelimeen työajalla.

Nykyisin hämmennyn, jos saan tekstiviestin, puheluista puhumattakaan. Viestinvaihto on siirtynyt sosiaaliseen mediaan, vähäisessä määrin edes sähköpostiin.

Lankapuhelimet on toimistoista kerätty pois. Niitä käytettäessä mietittiin saako työajalla puhua omia puheluita.

Sitten alettiin puhua saako facebookia käyttää työajalla. Joiltain työpaikoilta katkaistiin yhteys siihen mediaan (mutta ei varmaankaan Twitteriin).

En tunne yhtään ihmistä, jolla olisivat työt jääneet tekemättä sosiaalisen median takia. Yleensäkään vastuulliselta ihmiseltä eivät jää. Jos jäävät, syyt ovat monimutkaiset ja muualla kuin facebookissa.

Saapuessaan uusi tekniikka sovelluksineen on aina paholaisesta. Kohta peloille nauretaan ja synnytetään uusia peikkoja.

Tosin yksi pysyy, huoli television vaikutuksista lapseen. Sillä jos kotona on televisio, lapsihan ei tunnetusti kontaktoi muun maailman kuin sen television kanssa. Jos lapsi oirehtii, on kätevää siirtää oikeasti kasvatukselle kuuluva vastuu huonoille televisio-ohjelmille.

Suomi seurasi televisiosta sydän vapisten myös minihallitusneuvotteluiden edistymistä ja uusien ministerien nimittämistä.

Ei, ei seurannut.

Oikeasti suurennuslasin alla oli pääministerin twiittaaminen ja twiittihiljaisuus. Eli maamme korkeimman päättäjän viestinnän aktiivisuus. Suomalaisessa viestintäkulttuurissa runsaus kääntyy kovin nopeasti spammaukseksi, pinnallisuudeksi ja tyhjän puhumiseksi.

Yleisemmin seurannan takaa kuulsi kulahtanut asenne, jonka mukaan oikeaa, antautunutta ja syvällistä työntekoa olisi keskittyminen yhteen asiaan kerrallaan. Vaikka kaikki tiedämme, ettei sellaisia työtehtäviä enää ole olemassa, ei ainakaan toimistoissa tai missään hallinnossa.

En äänestänyt pääministeriä Euroopan parlamenttiin, mutta ihastelen hänen varpaankuviaan Instagramissa. Jotenkin olen osannut aavistaa, että hänellä on sellaiset, koska hän on ihminen. Tahdon myös uskoa, että hän on ottanut saaristokuvansa itse eikä avustajaa tarvitse kuljettaa mukana mökkilaiturilla.

Olen myös turvallisella mielellä, kun ylin päättäjämme pystyy tekemään montaa asiaa yhtä aikaa. Olisin huolissani, jos niin ei olisi, esimerkiksi kriisitilanteissa.


Laajalti teoriassa tunnustetaan, että viestintä on kaiken työn ydin. Vuorovaikutus on ehto elämässä tervejärkisenä selviytymiselle. Suomalaiset hiplaavat älypuhelimiaan, roikkuvat facebookissa hereilläolo- ja vähän muunkin ajan. Sekä toisesta suupielestä taivastelevat sen joutavuutta.

Sosiaalinen media koetaan edelleen huviksi, viestinnän lisäarvoksi, joka lisätään jonkin päälle. Ja hupihan ei ole varteenotettavaa. Vakavuus on.

Oikeutuksensa sosiaalinen media on kuitenkin näyttänyt katastrofeissa, kuten lentotiedottamisessa Islannin tuhkapilven alla. Siinä sitä ollaan, kepeiden konstien äärellä, kun käytettävissä ei ole faksia vaakunapaperilla.

Jään vuorotteluvapaalle. En aio vähentää sosiaalisen median käyttöäni tai pitää paussia. Aion päinvastoin lisätä sitä, mikäli mahdollista. Minulle se ehkä suodaan, koska en ole pääministeri.

Jännää, että näin se edelleen menee, kesäkuun lopussa 2014.



torstai 19. kesäkuuta 2014

Sano se slangilla

Tein Helsingin Sanomien kielitestin. Sen mukaan olen kaupunkilainen, tosin testitulos väänsi sen Facebookissa jaettassa "stadilaiseksi". Epäjohdonmukaista, sillä nämähän ovat vallan eri asioita.

Kielessäni on tulosanalyysin mukaan lajityypillisyyksiä eri murrealueiden piirteistä, mikä tällä muuttohistorialla ei outoa olekaan, ja yleissuomalaisuudesta. Testi lohdutteli, että "se on ihan normaalia". Kanarialla minulta kysyttiin, mistä päin Etelä-Pohjanmaata tulen. Sanoin että Kajaanista. En ole tietoisesti koskaan asunut Etelä-Pohjanmaalla, minulla ei ole sinne sukulaisuussuhteita enkä päivittäin ole tekemissäni kenenkään eteläpohjalaisen kanssa.

Kävin viime syksynä puolankalaisen Niilo Hyttisen taidenäyttelyssä, meillä kun on Niilon kanssa samat syväjuuret. Odotellessani Kajaanin Taidehallin aukeamista katselin ikkunasta kiinteistövälitysfirmojen asuntoilmoituksia. Viereeni ajoi pakettiauto, sieltä ulos tuli mies, joka paikallisille tyypilliseen tapaan alkoi avoimeen keskusteluun vieraan kanssa. Tyyppi vaikutti leppoisalta, kunnes ihmettelin ääneen ja yleiskielellä kuka täällä ostaa näin kalliita asuntoja.

Miehen henkiset niskakarvat pörhistyivät. Olin aistivinani ärtymystä, alemmuudentuntoa, puolustuskantaa.
- Jaa, taidat olla Helsingistä.
Kiistin olevani enkä avautunut juuristani. 

Opiskelin kielitieteen opintojeni yhteydessä vapaaehtoisesti sekä saamea, josta en ymmärtänyt mitään, että stadin slangia. Slangikurssista tulikin yksi hauskimmista kursseista, siis hauskin, vaikka mitään yksityiskohdista en enää muistakaan. Opettaja oli aidosti monikulttuurinen nainen: hän oli kotoisin Oulusta, asui Uumajassa ja opetti stadin slangia Vaasassa.

Pakettiautomiehen terhistyminen oletetun helsinkiläisen, tai eteläsuomalaisen, äärellä ei yllättänyt. Murrebuumin olen huomioinut puolueelliseksi, maakuntia suosivaksi. Hokema on: kieli ja murteet ovat rikkaus. Erilaisuutta pitää suvaita. Paitsi stadin slangia. Se on Leuhkaa. Oma suhteeni slangiin on kuin mihin tahansa kieleen, esimerkiksi pakkoruotsiin: kieli kuin kieli, jota opiskellessa saa mahdollisuuden sukeltaa kokonaiseen kulttuuriin. Se on vähän kuin ulkomailla kävisi. Ihmistä jota ei kiinnosta kielet ja murteet, ei yleensä kiinnosta aidosti vieraat maatkaan.

Sitä paitsi oikea slangi kuulostaa hauskalta. Yhtä naurattavalta kuin trossaava eteläpohjanmaa, murresuosikkini. Siis turun ohella.

Hesarin kuvittelu siitä, että uutisia luettaisiin murteiksi on kutkuttava, rasittava ja vaarallinen. Viestinnän virhetulkintojen määrä kasvaisi entisestään: viitsimiset, kehtaamiset, tuimat ja suolaiset, juhannusvihdat ja -vastat sekoittaisivat suloisesti maailmanjärjestyksen. 

Enkä sitä iltaa koskaan koe, että uutiset tulisivat slangiksi: "Mitä ne hesalaiset siellä taas leuhottaa".

lauantai 12. huhtikuuta 2014

Lakko

Länsimaisen ihmisen tuskia on tämä kirjoitus.

Tai ei edes tuskia, mutta kyllähän laittaa miettimään, kun näilläkin hetkillä Italiaan pyrkii päivässä tuhansia siirtolaisia hankkimaan muun muassa syömistä.

Satuin kuitenkin syntymään näihin olosuhteisiin ja tuureihin. Ja voihan tällä olla ekologisiakin vaikutuksia. Ainakin mahdun pieneen asuntoon eikä tarvitse hankkia uutta huonekalua tai kahta. Työllisyyttä ja talouskasvua tämä pienentää.

Sitä paitsi uskon, että ihminen missä maailmankolkassa ja olosuhteissa tahansa kaipaa kauneuteen, itsensä koristamiseen. Koskee molempia sukupuolia, mutta tavat ja mahdollisuudet vaihtelevat. Muistelen lukeneeni, että Bosnian sodan aikana naiset pitivät arkeaan koossa meikkaamalla.

Ja kyllä, minä voin tehdä tämän vapaaehtoisesti, kun jonkun muun on toimittava näin tai vieläkin tiukemmin pakosta. 
On minunkin joskus pitänyt.

Se puolustautumisesta.

Julkistamalla tämän asetan itselleni sosiaalisia paineita. Jos tapaatte minut hipelöimästä muita kuin mustavalkoraidallisia vaatteita, joita olen antanut itselleni luvan hankkia, on lupa ystävällisesti huomauttaa asiasta.





Olen yllättynyt, miten kivuttomasti Hullut Päivät meni minulta ohi. Se sattui noin viikon päähän vaateostolakkoni alkamisesta.

Valmistauduin karnevaaliin viemällä paperinkeräykseen selaamattoman, kanta-asiakkaille postitetun katalogin. Kävin paikalla. Kosketin yhtä hihatonta mustaharmaaraidallista mekkoa, joka oli aivan liian pitkä, ja yhtä valkoturkoosiraitaista t-paitaa, joka onneksi oli liian lyhyt.

Hylkäämisessä auttoi sen muistaminen, että vartalotyyppini ei tähän päivään mennessä ole aleista löytänyt oikeasti mielekästä päällepantavaa.

Keltaiseen kassiin laitoin luottotuotteeni cc-voiteen ja ruokaa, joka on Hullareilla valikoiduin osin halpaa. Banaaneja, kirsikkatomaatteja, lämminruokatiskin herkkua. Ruokaa en ole kieltänyt itseltäni, vaikka toisaalta mielessä kävi ja sieltä pois meni, että olenkohan kompensoinut elintarvikehankinnoilla puuttuvia vaateostoksia.

En kuitenkaan ole huomannut ruuan määrän dramaattisesti lisääntyneen jääkaapissa tai vartalolla.  

Lakolle en ole määritellyt tiukkaa mittaa. Niin kauanhan lakossa yleensä ollaan, kunnes tavoitteet saavutetaan, eikö. Suositeltavaa olisi pysyä niukkuuden tiellä ainakin lokakuun loppuun, jolloin elämässäni tapahtuu näillä näkymin jotain uutta ja jotain vanhaa.

Nyt päätös on pitänyt melkein kaksi viikkoa, tosin tiedän, että seuraavan puolen vuoden aikana tapahtuu tilanteita, joihin ehkä haluan hankkia uutta ja vetävää.

En ole kasvanut henkisesti ihmeellisesti mittoihin: vilkuilen ja jopa matkani pysäytän kauniin tekstiilin edessä. Silloin muistelen yhtä pientä, tiukkuvaa vaatekaappiani. Sieltä en kuitenkaan ole löytänyt varsinaisia yllätyksiä kuten tällaisissa projekteissa yleensä käy.

Luulen että paaston jämäkkyys johtuu Kanariasta. Näin siellä koko ajan joka päivä niin paljon kauniita asioita: vaatteita, asusteita ja koruja. Tuli ähky. Suhteellisesti arvioituna hankin aika vähän sieltäkään mitään uutta. Muutamasta t-paidasta ei matkalaukun 4 kilon ylipaino tietenkään voinut johtua.

Ehkä perimmäinen syy on seuraava vuorotteluvapaajakso. Se on jaksoista pisin, puoli vuotta. Mutta jo nyt huomaan, että tavasta alkaa tulla tottumus. Tästä saattaa kehittyä hyvä, harkitseva tapa.

Mutta myös tiedostan, että liika tiukkuus voi romuttaa kaiken. Siksi saan ostaa turkoosin kevyttoppatakin, jos löydän. Kanarialla olisi ollut, mutta kädet eivät mahtuneet hihoista sisään.


maanantai 31. maaliskuuta 2014

Paluu Guatemalakadulta


Vuosia sitten olen siirtynyt lähes paperittomaan toimistoon. Matkalta palatessani huomasin, että olen siirtynyt melkein paperittomaan kotiinkin. 77 päivässä postia oli tipahtanut 6 kirjekuorta, joista vain yksi oli lasku, rakastanhan sähköisiä pankkipalveluja. Lehtiä en tilaa enkä salli ilmaisjakeluja.

Saman verran oli kuitenkin tullut myös julkaisuja; olenhan pankin asiakas, kuntalainen, käytän kanta-asiakaskortteja ja kymenlaaksolaista sähköä.






Perinteisesti en ole lukeutunut paluuihmisiin. En ole koskaan verrannut kotimaata ja muita maita mustikoihin ja mansikoihin. Nyt kuitenkin koin paluun mielekkääksi: olin tarpeeksi pitkään reissussa ja kotona koitti melkein kevät.


Matkoilla saa välimatkaa arkeen: kun jotakin ei helposti saa, huomaa mitä ilman tulee toimeen.

Sauna ei ole välttämätön, mutta suomalainen suodatinjauhatus on. En viihdy ilman kirjoja ja internetiä. Suomalaiset televisio-ohjelmat eivät ole välttämättömyys, mutta toisaalta en kehuskele sillä, kuinka kauan olen ollut katsomatta niitä. Kohdemaassa kehitin itselleni lempisarjankin, vaikka keskeisiä käänteitä Los misterios de Laura -sarjasta arvailin. 



Playa del Duque


Ensimmäinen kerta Teneriffalla yllätti: paikka näyttäytyi odotettua monipuolisempana. Erot jopa samalla paikkakunnalla kilometrien säteellä tunnelmassa ja säässä havaitsi selvästi.
Puhumattakaan Etelä-Teneriffan eroista Pohjois-Teneriffaan, johon tutustuin kevyesti.

La Lagunan vanha kaupunki edustaa Unescon maailmaperintökohteita saaren pohjoisosassa. La Lagunassa toimii myös yliopisto. Paikka oli minulle ehdottomuus, yksi pääkohteistani.




Kiinteistöt La Lagunan vanhassa kaupungissa on tyypillisesti valjastettu suurelta osin merkkiliikkeiden, pankkien ja asianajotoimistojen kulisseiksi.







Sattumalta löysin La Lagunan sivukadulta osin puurakenteisen kirjaston, jossa  erikseen pyydettiin olemaan hiljaa, mutta puhuttiin englantia. Lehtienlukusalista on näkymä puutarhaan.







Varsinaisessa kohteessani etelässä hallitsi Costa Adejen moni-ilmeinen, pitkänpitkä rantaraitti. Sen katseleminen oli niin hypnoottisen vangitsevaa, ettei kummempaa päiväohjelmaa välttämättä tarvittu.









Merellä olo on very zen, mukaudun aaltojen rytmiin ja annan periksi, olen vaivattomasti läsnä, kuten aina veden äärellä. 


Los Gigantes




Masca


Los Gigantesin satamassa matkalla Mascalle tapasin hollantilaismiehen, joka piti nopean puolustuspuheen maastaan: hän totesi, etten ole menettänyt mitään, vaikken ole käynytkään Hollannissa. Keskustelumme alkoi mistäpä muusta kuin kielestä. Englantini perusteella hänkin luuli minua hollantilaiseksi, siis päinvastoin kuin muut, joiden silmille olin venäläinen.
Toisaalta basaarien ja ravintoloiden sisäänheittäjät tunnistivat harjaantuneesti kansallisuuksia, vaikkei olisi puhunut mitään.



Los Gigantesin satama




Masca


Seuraavalla kerralla suuntaan tehokkaammin pohjoiseen, saaren viileämpään ja rouheampaan osaan. Pääkaupunki Santa Cruz ei toisella kerralla raitiovaunun ikkunan läpi vaikuttanutkaan luotaantyöntävältä. Kokematta jäi myös La Guïmar pyramideineen kuten Gomeran saari ja sen vihellyskieli sekä metsäinen, siksi minulle vähän vieraammalta tuntuva Puerto de la Cruz. Siitä kuulin paluumatkalla lentokoneessa kuitenkin pelkkää hyvää ja sain suomalaisen asunnonvälittäjän yhteystiedot.

La Orotava  kuulostaa kuvailtuna pikkukaupungilta, johon ihastunen varmasti.
Valokuvaamatta jäivät myös monet bussin ikkunasta nähdyt, vuoristojen sylissä houkuttelevat kylät.

Kuten La Palman saarikin, jossa kanisteriveteni tehtiin.















tiistai 18. maaliskuuta 2014

Hiljaisuuden rannikko

Kaikki vähänkään seuramatkailua seuranneet muistanevat Ten Belin.



Se sijaitsee täällä, Etelä-Teneriffalla Costa del Silencion vieressä. Ten Belin hohto matkailukeitaana on mennyttä, mutta tutustuminen repsahtaneeseen turistikohteeseen kuuluu Etelä-Teneriffan-matkaajan yleissivistykseen ja saaren kulttuurihistoriaan.
Siksi Ten Beliä ei voi sivuttaa tässä matkakertomuksessa.  

Bussi on täällä guagua. Ensimmäisellä kerralla se nauratti - nimi kuulostaa kengurukyydiltä ja lausuttuna wau wau'lta. Yhdensuuntainen matka Costa Adejesta Silencioon kestää noin 40 minuuttia ja maksaa bussikortilla puolitoista euroa. Pysäkkejä on tiheässä, myös banaaniviljelmien reunamilla ja väleissä.



Alkumatkasta bussikuski joutui kiivaaseen sanaharkkaan erään eurooppalaisen kansanryhmän kanssa, jolla on sanomisen taito hallussa ja myös tarpeeksi intoa inttää.

Loppumatkastani kuski suuteli yhtä matkustajaa.



Lähdin kohtuullisen aikaisin. Vaadittiin muutama kuukausi ja muutama piipahtaminen lähikyliin, jotta opin, että puoli kahdelta starttaava ja puoli viiden aikaan päättyvä tauko on totta Kanariallakin. Siesta myös vääristää todellisuutta eli saa virkunkin paikan vaikuttamaan vähän nukahtaneelta.

Rannikon aamu oli todellakin hiljainen. Keskustassa paikkojen ovia availtiin ja tuoleja kahviloihin kannettiin. Viihdyin bussissa enemmän kuin ehkä oli tarkoitus ja satuin Silencion reunamille, rantaviivalle, ja siellä apartamentoshotellin aamiaisaikaan.



Vihanneksia ei buffetpöydästä tarjottu, mutta muuten kuuden euron hintaan sai syödä normaalit aamiaiseväät oman mahan mukaan. Viimeisen aamiaistunnin aikana ruuhkaakaan ei ollut.

Paikan musiikki oli nostalgista kasaria, Lionel Richietä ja Whitney Houstonia.






Costa del Silencio on huvila- ja rivitalotyyppistä aluetta, turisteja tunnistin ja havaitsin opasteissa myös hollannin kieltä. Epäilen että aamiaispaikallanikin on Alankomaa-kytky.



Talot ovat matalia ja yleiskuva siisti. Myös kierrätys toimii taloyhtiöiden pihalla mikä ei ole tavallista Adejessa. Ymmärtääkseni kierrätyksen piti alkaa yleisemmin täällä vuoden alusta, mutta aikataulujen viivästyminen on niin universaalia.






Ten Belin nimi on yhdistelmä Teneriffasta ja Belgiasta: Belgiasta siksi, että alueelle alkoi ensimmäisenä rakentaa belgialainen.






Siellä, ostoskeskuksen pihalla, kun TUI:n siniset ja muunväriset siivet suihkaisivat ylitseni minuuttien välein, mietin miksi paikka on unohtunut ja ränsistynyt.








Kaikki mahdollisuudet matkailuun olisivat edelleen olemassa: palvelut, aurinko ja meri.  Molemmin puolin Ten Beliä, sekä Costa del Silenciossa että Las Galletasissa, matkailuelinkeino voi hyvin, vaikka en suomea kertaakaan kuullutkaan.




Ten Belin autioituneella puistoalueella oli ymmärretty tilanteen mahdollisuudet: siellä jumpattiin, koska tarjolla oli sopivasti tilaa ja betonikynnyksiä askeltamiseen.





Las Galletasissa olen käynyt tällä reissulla aiemmin. Se oli siestan aikana, jolloin ihmettelin lähes kummitusmaista tunnelmaa ja hylättyjä rakennuksia. Nyt kävelin eri kaupunkiin.



Ruuhkaa, ihmisiä, paikallisia, turisteja, hyviä ostosmahdollisuuksia (putiikissa musiikki liian kovalla) ja edullinen kahvilakäynti.



Las Galletasin ranta oli aaltoisa, kivinen ja ilman aallonmurtajia, harvakseltaan kansoitettu.



Costa del Silencio, Ten Bel ja Las Galletas kuuluvat kaikki hallinnollisesti Aronan kuntaan ja ovat toisistaan verrattain lyhyen kävelymatkan päässä. Tunnelmaltaan ja yleiskuvaltaan ne ovat jokainen aivan omanlaisensa. Ainoa silmiinpistävä yhteneväisyys oli sisäänheittäjien ja markkinamiesten innokkuuden puute sekä tietysti meri ja aurinko. Las Galletasissa on viehättävä sininen satama.



Noista kolmesta voisin valita oleskeluuni minkä tahansa, kunhan ei tarvitse Ten Belin entiselle ostoskeskukselle majoittua.