Kolme perintöä

Kesällä kirjanmerkikseni päätyi tämä Kati Leinosen teos Grandmother pienenä pahvikorttina.

Vastikään luin sattumalta samanaikaisesti kolmea kirjaa vanhuudesta. Syyt olivat selkeät.

Roope Lipasti on mielikirjailijani. Hän luo mutkattomalla huumorintajullaan maailmat tavallisuuden näkökulmasta.

Ulla-Maija Paavilainen on selkeäsanainen, tarkkanäköinen ja mielistelemätön. Tällä kertaa hän kuljettaa arjen ahdistuksen ohella hillittömän humoristista sivujuonnetta. Onko se jäänyt minulta aikaisemmin huomaamatta? Paavilainen kirjoittaa jopa niin täydellisen hauskaa miesnäkökulmaa, että välillä luulin lukevani Lipastia.

Ennestään minulle tuntemattoman Johanna Adorjánin keskiössä on unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurha. Valitsin teoksen naistenlehden tilaajalahjana, koska tässä jos missä ajattelin käsiteltävän ikuista rakkautta. Ja sehän on kiinnostavaa.

Lukemiseni olivat sattumaa, mutta vanhuus ei. Se tulee, mikäli ennättää paikalle. Julkisuuskeskustelun perusteella vanhuus näyttäisi olevan myös muotia. En tiedä käytännöstä. Ainakin isoäitien osaamisella myydään aktiivisesti ruokaa.

Kirjallisuuteni ikäihmiset (mitä sanaa heistä ei näissä kertaakaan käytetä kuten ei senioriakaan) ovat (kliseisen määritelmän mukaan) vahvoja persoonallisuuksia. Ja miksi eivät olisi?
Paavilaisen italialais- ja rakastajatartaustainen Maria ei suostu olemaan vanha eikä vanhus. Toisin käy, surullisesti. Marian kohtalo kirpaisi pahasti, koska kaikki muuttui hänessä niin nopeasti oudoksi.

Samanlaista, Mariankaltaista nuoruuden huikentelevaisuutta voi kuvitella myös Lipastin veijarisankari Jalmarille. Hän jo tuhkana kulkee kahden veljeksen mukana lopullisena päämääränään Puruveden aallot. Sillä matkalla isoäidin entinen mies pääsee nuoruutensa maisemiin ja esimerkiksi baariin. Jalmarin vilkkaasta taustasta ja nopeasti vaihtuvista töistä ei ota oletut entiset työnantajatkaan selvää.

Mutkattomimmin kuolemaan suhtaudutaankin Lipastin road storyssa. Lipastin sankareilla suhteet etenevät myös monimutkaisimmiksi. Veljekset ovat jakaneet menneisyyden, mutta joutuvat jakamaan myös tulevaisuuden hyvin epätavallisella tavalla.

Perintö on läsnä kaikissa. Sitä ei kuitenkaan kärkytä tai odoteta. Sen seuraukset ovat epätavanomaiset. Tullessaan se on pettymys, yllätys, jopa kauhistus. Saaja kokee sen myös epäoikeudenmukaiseksi, kun kyseessä on maallinen omaisuus tai raha. Ei tule mieleen Kummeli-sketsi "Perintöä odotellessa".

Adorjánin perintö taitaa olla näistä laajin, sukupolvien ja yhden kansakunnan suuruinen. Hänen tekstistään puuttuu suomalaiskirjailijoiden rouheus ja rahvaanomaisuus. Sen sijaan siitä kuultaa päähenkilöiden väsyminen tähän, mitä elämäksi kuvataan. Tarina etenee vääjäämättömästi kohti väistämätöntä samalla, kun se seuraa kuolinpäivän puuhia pariskunnan Charlottenlundin-kodissa Kööpenhaminassa, kertaa heidän henkilöhistoriaansa ja pakoa Unkarin kansantasavallasta Tanskaan 50-luvulla.

Syytä isovanhempien kaksoisitsemurhaan ei selitetä, keskitysleiriolosuhteita ei kuvata, mutta lukijana tietysti oletin ilmiselvintä. Adorjánin isoisä ei suostu puhumaan toisesta maailmansodasta, mutta kokemastaan Korean sodasta kylläkin. Vaikeneminen kaikkein vaikeimpien asioiden edessä on kansainvälistä, yleisinhimillistä.  

Kuolema ei ole näissä kolmessa kirjassa olennaisinta. Sitä on menneisyyden kertaaminen. Kirjailijat tuovat eteen suhteet jäljellejääneisiin: sukulaisiin, työkavereihin ja muihin läheisikisi luokiteltuihin. Näiden näkökulmista jutut kerrotaan.

Ja monesti mainitaan ulkonäkö. Olemus, askeleet, iho. Maksaläiskät, joita havaitsen jo itsellänikin. Korut, suuret aurinkolasit ja hiukset, jotka vanhoilla naisilla tupeerataan upeasti.

"Hän oli edelleen kaunis nainen". Tähän tyyliin muistan useasti todetun.


Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat.
(Eine exclusive Liebe, suomentanut Hanna Kjellberg). Otava 2010
Roope Lipasti: Perunkirjoitus. Atena 2013
Ulla-Maija Paavilainen: Vanhapoika. Otava 2012

Päätös

Tehkää ihmiset päätöksiä. Selkeitä, varmoja, lopullisia päätöksiä.
Siitä tulee nimittäin hyvä ja kirkas olo.

Olin pyytänyt 7 päivää miettimisaikaa, tarvitsin 3 ja puoli.
Pyytäessäni luulin aavistavani mitä päättäisin, mutta en aavistanutkaan itseäni aivan oikein.

Itse tein päätöksen, mutta ensimmäisen kerran elämäni rajatilanteessa kysyin neuvoa. Kysyin ihmisiltä, joiden ajattelin ajattelevan kylmänviileästi parastani ja sanovan rehellisen mielipiteensä hyvää tarkoittaen.

Konsulteistani kaksi vastasi "ei", kolme "kyllä" ja kaksi vähän näiden väliltä, väljyyttä jättäen.
Lähes kaikilla kyselyyni vastanneilla oli hieman erilainen ja perusteltu näkemys.

Vedottiin vapauden ihanuuteen ja jopa tapauksessa ilmeneviin mahdollisuuksiin, mikäli tipahtaisin kyydistä.
Toisaalta muistutettiin mukana pysymisestä ja toimeentulosta.

Samanlaisiakin kohtaloita oli, vapautta ja irrottautumista uuteen.

Moni vetosi tällaisten päätösten monimutkaisuuteen ja vaikeuteen, joihin ei olemassa oikeita vastauksia. Vastaus osoitti hyvää ihmistuntemusta, sillä siitä minulle kyllä pitääkin erikseen muistuttaa.

Kiitos kaikille osallistuneille. Käännyn puoleenne myös jatkossa elämäni erilaisissa taitekohdissa.

Omat tunteeni ja päätökseni vaihtelivat noin viiden minuutin välein.



Päätin tänään, että aion toimia kuten anottu ja myönnetty on eli pidän kaikki loputkin vuorotteluvapaajaksoni. Käytännössä siis sulostutan työyhteisöäni ensi vuonna kolme kuukautta.

Tuntuu siltä, että nyt on minun vuoroni.

Toimin yli 20 vuotta kuin EK:n märkä uni, työn ehdoilla.
16 muuttoa työn perässä paikkakunnille, joille minulla ei ollut suhteita tai sidonnaisuuksia, mitään entistä elämää.

Jo opin pakkaamaan.

Vieraannuin tavarasta, kuten astiastoista, kirjoista, levyistä ja koriste-esineistä (mutta en tapeteista).

Ääneen olen kyllä varsinkin viime aikoina miettinyt, miten sain maksettua ensimmäisen omistusasuntoyksiöni opintorahalla ja kirjoittajapalkkioilla. Motivaationi oli ilmeisesti suuri, koska jaksoin päivän aikana sännätä juttukeikoilla ja sen ohessa virallisissa yhteyksissä tiedottamassa.



Freelancerarjessa opin olennaista yhteiskunnasta talouden näkökulmasta: Kelan toiminnasta takaisinmaksettuina asumislisinä ja opintorahoina sekä veroprosentin jatkuvasta rukkaamisesta.
Excel-budjetoinnin opettelu johti kiitettävään arvosanaan yliopiston
taulukkolaskennan kurssilla.  Sitä taitoa on hyödynnetty vuorotteluvapaan suunnittelussa. 

Tarkoituksenmukaisia muutoksia olen oppinut sietämään aika hyvin. Suhteeni kotiin ei ole paikkasidonnainen. Se on kiinni ihmisissä, mielekkyyden tunteessa ja tietynlaisessa maisemassa. Esimerkiksi hiekkarannassa.

Päätökseni on rohkeahko sekä taloudellisesti että urallisesti. Edellinen kokemukseni tältä kesältä oli kuitenkin hieno, rohkaiseva.

Kokemuksesta olen myös luottavainen ja toiveikas. Yhtä luonnollista kuin tarvittaessa luopua on kohdata innostavia tilaisuuksia, joille kiljahtaa "totta kai sopii"!
Ne kuuluisat kolkuttavan mahdollisuudet.

Ja päinvastoin kuin edellisellä vuorotteluvapaajaksolla minulla on nyt suunnitelmiakin ajan kuluttamiseksi.

Jos kaikki menisi kuin ajattelen, saatan jopa hyödyttää yhteiskuntaa.