Kielitaito avaa maailman

Maanantai-illat olivat kuluneena talvena illoista parhaimmat, sillä silloin Yle esitti Suojasää-sarjaa. Kuvitteelliset tapahtumat sijoittuivat oikeasti toimineille Mosfilmin studioille Hruštševin ajan Neuvostoliittoon.

Sarjan ajoitus ei olisi voinut olla sopivampi, sillä se tuli Oulu-opiston venäjäntuntieni jälkeen. Katsomisen iloa ei hälventänyt edes se, että huomasin, miten vähän ensimmäisen vuosikurssin opiskelijana kieltä ymmärrän. Paljon vähemmän kuin espanjan ykköskurssin alussa.

Nyt neljän vuoden jälkeen espanja sujuu kohtuullisesti. Ymmärrykseni ei kuitenkaan koske espanjankielisiä uutisia. Ne kuulostavat korvissani edelleen puurolta.

Espanjan opiskelu yhtä aikaa venäjän kanssa on tuntunut myös lohdulliselta. Espanjan tapaluokat ja niiden aikamuodot ovat alkaneet maistua hunajamaidolta venäjään verrattuna.

Esimerkiksi: kuinka monta konsonanttia voikaan lausua peräkkäin? Venäläinen voi helposti lausua monta.

Kielten opiskelun edut ovat kuitenkin tuskia suuremmat. Kansalaisopistosta saa pienellä hinnalla käytännön kielitaidon, joka avaa mahdollisuudet maailmanvalloitukseen. Tätä lopputulosta ei voi liikaa korostaa aikana, jolloin matkustetaan enemmän kuin koskaan.

Myös trendeissä ja ajan virtauksissa näkyvät vahvasti globaalit merkit. Kieliä opiskellaankin kansalaisopistossa käytännön syistä. Esimerkiksi espanjan suosiota selittää virkistynyt Kanarian-matkailu. Se on viisasta käytöstä.

Turistisaarienkin sopukoista näet löytyy kohteita, joissa ei pärjää ollenkaan englanniksi.

Punta Bravan rantaa Pohjois-Teneriffan Puerto de la Cruzissa

Vuorotteluvapaallani opiskelin viroa. Muuta en siitä muista kuin että hauskaa oli. Opinnot katkesivat, kun siirryin Kanarialle koettamaan espanjan taitojani muutamaksi kuukaudeksi.

Toisin kuin luullaan kielitaidon ylläpitäminen ei vaadi matkustamista. Nykyaikana tietokoneen näppäimistöltä löytyy kansainvälinen media ja sen antamat mahdollisuudet oppimisen tukemiseen.

Sosiaalisen median asetukset voi säätää vaikka saksaksi ja Spotifyhin tallentaa ranskankielistä musiikkia. Verkosta voi kuunnella maailman parasta kulttuurikanavaa, Espanjan yleisradioyhtiön Radio 3:a. Ja näin oppiminen tapahtuu huomaamattomasti.

Sen mitä ei heti ymmärrä, voi ohittaa ja vaihtaa levyä. Tämä ajatus sopii kielten opiskeluun muutenkin. Virheisiin ei kannata juuttua. Asiat avautuvat ajallaan.

Kieliopinnot voivat siis opettaa rentoutta ja epätäydellisyyden täydellistä hyväksymistä, nykyihmiselle sangen tarpeellisia taitoja. Kansalaisopistossa saa jokainen opiskella niin paljon tai vähän kuin tuntee tarpeelliseksi ja niin pitkälle kuin haluaa.

Rentouden tavoite on kova. Olemme oppineet armottomiksi, numeroilla arvioitaviksi suorittajiksi. Nykyaikaisessa kansalaisopistossa yhteys kieleen on kuitenkin enemmän elävä kuin suorittamista korostava.

Opetus ohjaa virheettömyyden sijaan kielen koko maailmaan ja sen kulttuuriin. Omaan kielentuottamiseen rohkaistaan, varsinkin puhumaan.

Muutos on merkittävä verrattuna varsinkin vanhempien ikäpolvien kouluaikoihin, jolloin kirjallinen ilmaisu sivutti suullisen.

Kansalaisopiston kieltenopiskelussa korostuu ryhmän moninaisuus, sillä tavoitteet ja lähtötasot ovat jokaisella persoonalliset. Luokkatilanteet ovat vaativia, värikkäitä ja hauskojakin sekä opettajalle että oppiville, koko ryhmädynamiikalle.

Yhdelle kieliopin perusasiat sanaluokkineen ovat tuttuja itsestäänselvyyksiä, toinen ei ole niistä koskaan kuullutkaan. Joku jatkaa korkeakoulun kieliopintoihin. Vieruskaveri tekee ensimmäisen itsenäisen ulkomaanmatkansa sanastoa hapuillen.

Ja lopulta kaikki huomaavat, että hienostihan tästä selvittiin. Kun numeroarvostelua ei ole, välitön palaute tulee elävästä elämästä.

Tänä kesänä kävin opiston venäjän ryhmän kanssa Viipurissa ja Pietarissa. Se oli ensimmäinen matkani Venäjälle, mutta ei varmasti viimeinen.

Jo pelkkä vieraiden kirjainten läsnäolo teki kaupungeista erityisen oloisen ja eksoottisen.

Rohkaistuin tuottamaan muutaman sanan venäjää. Ilahduin, kun ymmärsin kirjaimia ja kokonaisia sanoja. Luokkahuoneesta poistuminen ja kielen kuuleminen aidossa ympäristössä saivat entisestään innostumaan sekä kielestä että maasta.

Parhaimmillaan kielten opiskelusta tuleekin hauska ja kokemuksellinen matka, joka ei koskaan pääty.

Tulevaisuutta osaan ennustaa jonkin verran.

Jos en eläkkeellä ole laittamassa oppimaani käytäntöön vaan asun Suomessa, istun joka ilta jonkun kielen kurssilla.

Ehkä siihen mennessä on toteutunut toiveeni tanskan ja rauman kielten opintoryhmistä.

Kirjoitus on julkaistu 23.11.2017 ilmestyneessä Oulu-opiston 110-vuotisjuhla-antologiassa "Eläkeläinen muistelee".

Obrigada

Obrigada on portugalia ja tarkoittaa ”kiitos”, naisen sanomana. Jos mies haluaa kiittää, hän sanoo obrigado.

Kyseessä ei siis ole sukupuolineutraali ilmaisu vaan hyvinkin sukupuoleen sidottu kohteliaisuus. Käyttö on epäjohdonmukaistakin: obrigado saattaa lipsahtaa myös naisen suusta.

Ravintolakuitissa luki ”chinesa”, vaikka kyseessä ei ollut kiinalainen annos. Selvittelyn jälkeen selvisi, että se tarkoittaa tavallista kahvia maidolla.


Ennakkoluuloinen yllättyy usein iloisesti. Niin nytkin. Olin ajatellut Funchalin lähinnä levadakävelyjen ja kukkaloistojen kohteeksi. Kukkein kukkimisaika saarella ei ollutkaan enkä levadoilla vaeltanut. Minulle Funchalista tuli ihastuttava kaupunkikohde.



Asemoiduin kahdeksi viikoksi Funchalin keskustaan lähelle kaupungintaloa, oikeustaloa ja yliopistoa. Matkailuminääni ajatellen se oli loistava sijoittuminen.

Molemmin puolin hotellia paukutti kaksi kirkkoa lyöntejään 15 minuutin välein. Koululaiset täyttivät narunkapean kadun jonottaessaan koulukirjoja kaupan edessä, joka meillä luokiteltaisiin kioskiksi.

Ympäriltä löytyi yllätyksellisiä kujia ja pittoreskeja taloja, hylättyjä tai palaneita suurten talojen pihapiirejä.

Mielikuvitukseni laukkasi: mitä kaikkea mahdollista saisi järjestettyä siihenkin entiseen oleskelutilaan, jonka katosta roikkui enää heteka.




Ja lämpötilana joka päivä vähintään plus 24 astetta, keskellä syyskuuta.

Funchalin vaateputiikit tarjosivat kohtuuhintaisia, persoonallisia mahdollisuuksia. Alennusmyyntiaikakin sattui sopivasti 50-70 prosentin tasolle. Kun kuulin, että kukaan ei lähde Funchalista ilman kenkäostoksia, vannoin olevani ensimmäinen kaupungin historiassa. Päätös rikkoutui parhaimpiin ja istuvimpiin nahkakenkiin ikinä.






Funchalin keskeisimmät paikat hahmottaa viikossa, kaupungin keskusta ei ole iso. Pidemmälle mennessä, ja vaikka vain hotellillekin, joutui silti taksikuskille usein selittämään hyvinkin tarkasti kohdetta. Espanjalla siitä selvisi, mutta sekoilulta ja turhilta mutkilta ei vältytty.

Bussikuskit osasivat englantia. Sitä todella tarvittiin, kun minua pompotettiin kolme kertaa paikasta toiseen etsiessäni paikallisbussia Monten trooppiseen puutarhaan. Viestinnän epätäsmällisyys korostui myös perillä puutarhassa.

Monte Palace Tropical Garden on laaja ja näyttävä puistoalue, jossa on esillä myös kuva- ja veistotaidetta sekä itämainen puutarha. Puiston keskiön muodostaa palatsialue vesiputouksineen.

Alueen läpikävelemiseen saisi kulumaan kolmekin tuntia. Juuri siksikin sen opasteet kaipasivat todella reipasta terävöittämistä. Ei näet riitä, että teemoitetut reitit on merkitty painettuun karttaan. Johdonmukaista etenemistä auttaisi, jos ne olisi merkitty myös maastoon.

Hellepäivänä en sitten lähtenyt eteenpäin eksymään epätasaisessa maastossa. Nappasin palatsilta kärrytaksin takaisin lähtöportille.














En edennyt Funchalia pidemmälle. Esimerkiksi risteilylaiva Porto Santoon olisi lähtenyt aamukahdeksalta; aikainen herätys tuntui lomalla liioittelulta, varsinkin kun en varsinaisesti ollut tullut rantalomailemaan.

Funchalissa ei ole Porto Santon vaaleita hiekkarantoja, vaan luonnonvesialtaita ja kiviranta vanhankaupungin laidalla.




Lidon merivesialtailla ennätin oleskella muutaman tunnin, kunnes aggressiivinen aalto vei sandaalin, kastelin kirjan ja laukun. Olosuhteet saivat minut poistumaan paikallisbussiin.

Paikalliset näyttivät nauttivan auringosta ja merestä näiden kivettymien sokkeloissa.






Funchalin vanhankaupungin eduksi täytyy sanoa, että se on säilyttänyt vanhan ilmeensä, aidon tai ei. Pankkeja, luksus- ja muotikauppoja sen kujilla ei todellakaan näe kuten joissakin vastaavissa. 

Näkymä ravintolasta, jossa vietin 50-vuotissyntymäpäivääni.

Parhaimpia kokemuksia reissuilla olivat hyvin arkiset asiat: neljän tunnin sunnuntaikävely, tutustuminen koulun pihaan, jolla vierailuun kysyin nunnalta luvan, ja huristelu bussilla alas, alas alas asti korkealta orkideapuistosta.

Museu Quinta da Cruces -museon pihaa. Se sattumalta löytyi aamukävelyllä korkealle kivunneen tien päästä.

Koulun pihalta:










Ja ehkä ei niin jokapäiväistä, katamaraanilta uimaan pulahtaminen. This must be the worst way to spend your Thursday, kuten mukana seilannut loihe lausumaan.

Risteilynäkymiä läheltä Lidon merivesialtaita ja hotellikeskittymiä

Mutta entä se Funchalin oma sankaripoika?




CR7-museossa vaikutusta ei niinkään tehnyt kerroksellinen palkintoja ja pokaaleja. Vaikuttavimpia olivat pikkulasten ympäri maailmaa lähettämät kirjeet Cristiano Ronaldolle.



Ällistyttävä oli se videotaltiointi, joka näytti miltä kuulostaa stadionillinen hurmosta ja fanaattisuutta puhuvan jalkapalloilijan edessä. Minun suomalaisena oli ilmiötä vaikea ymmärtää, mutta nähdessäni pakko uskoa.


Lopulta kuitenkin.

Kaikesta viestinnän epätäsmällisyydestä ja -epämääräisyydestä, lämmön paahteesta ja epätasaisesta palvelun laadusta huolimatta:

obrigada Funchal. Palaan kaduillesi ja puutarhoillesi varmasti takaisin.

Venäjän viemää

Ihminen matkailee paljolti mielikuvien varassa, ainakin silloin, kun paikkoihin ensimmäisen kerran osuu. Ilmeisesti myös iskelmillä on vaikutuksensa näihin outoihin oletuksiin.

Monrepos-puistossa kävin seuraavana päivänä Annikki Tähden kuoleman uutisoinnnista. Paikka oli kieltämättä jonkinlainen yllätys, vaikka Tähden laulussa vihjataankin nimenomaan muistoista.




En niinkään yllättynyt rakennusten huonosta kunnosta, sillä olen ymmärtänyt, että tarunhohtoisesta paikasta lauletaan. Nehän yleensä ovat parhaat päivänsä nähneet.

Sen sijaan juutuin käsitteisiin.

Puistokäsitykset ovat ilmeisesti monet. Itselleni puistot ovat tärkeitä kaupunkiluontoalueita. Miellän ne geometrisen täsmällisesti suunnitelluiksi ja hallituiksi kukkaisiksi alueiksi kaupunkien keskustoissa leveiden bulevardien varrella.

Mutta Monrepos'pa koostuikin metsästä. Matkailu voi siis avartaa.

Monrepos'n ulkoalueita huollettiin ja pidettiin kunnossa koko sen muutaman tunnin, kun ryhmäni kanssa tepastelin metsikön siimeksessä. Ympäristö on rehevän vihreää, ja näkymä sai kaihoisasti spekuloimaan millaista puistossa olisikaan, jos rakennuskantakin pääsisi vielä joku päivä entiseen loistoonsa.

Taloista kun tajusi, että ne ovat aiemmin palvelleet komeina puurakennuksina.

Muinainen kirjasto Monrepos'sa

Kuumana päivänä Monrepos'n rannalla uimapuvun poisjääminen matkapuvustosta harmitti. Ja hyttysiä oli paljon, mutta oudosti niiden puremat eivät kehittyneet kutiseviksi paukamiksi asti.




Jos Viipurin loiston päivät ovatkin historiaa, sitä on myös sen legendaarinen levottomuus. Reissuni kahdella Viipurin-käynnillä en havainnut ensimmäistäkään merkkiä sen paljon puhutusta turvattomuudesta, en illalla enkä päivällä.

Mutta mikäli dekadentti maisema ja rappioromantiikka katukuvassa kiinnostavat, suosittelen kaupunkia.





 

Aamutori paluumatkalla vaikutti jopa unettavan rauhalliselta.



Kannatin paikallista käsityöläisyyttä ja ostin torikauppiaalta kaupunkiaiheisen pellavakassin. Tämä rauhoitti omatuntoa, sillä venäläiset eläkeläiset elävät köyhyydessä. Heidän keskimääräinen kuukausitulonsa on 200 euroa.




Siis Venäjä. Kävin ensimmäistä kertaa, ja pelkkä vieraiden kirjainten läsnäolo katukuvassa tekee kaupungista erityisenoloisen.

Niinkin yleistetään, että varsinkin taideväki rakastaa Venäjää ja venäjää, erityisesti Pietaria: siellä korostuvat kulttuuri ja taide, Moskovassa talous.

Pietarissa on esimerkiksi 100 teatteria (ja 400 siltaa). Dostojevski-päivää vietettiin meidän siellä ollessamme kaduilla näyttävästi, kuulemma. Mihailovski-teatterissa kesäkuun lopun torstai-iltana sali oli väkeä sakeanaan, tosin turistimassat saattavat vaikuttaa tilanteeseen. Ja balettiahan voi seurata ilman kielitaitoakin.

Eremitaasi taasen oli tuhannen täysi, minulla vatsatauti ja päivä kuuma. Naulakko oli tukossa, mutta vessat kunnossa (kuten kaupungissa kaikkialla muutenkin). Etukäteen hankittujen pääsylippujen ansioista etenimme sisälle nopeasti.




Välttämättä en usko ajatukseen pakollisista käyntikohteista, mutta kyllä maailman suurin museo myös minulle on sellainen; liittyyhän Eremitaasiin samanlaista mielikuvien hohdokkuutta kuin Monrepos'hinkin.



On myös hurjaa, mihin somen jakamiskulttuuri ja "minä kävin täällä" -todistelu voi johtaa. Itse en tapausta nähnyt, mutta kuulin kuinka museokävijä olisi lyönyt opasta vatsaan, kun ei saanut mennä tarpeeksi lähelle kuvaamaan Rembrandtin taulua. Suomalaisia sen sijaan piti moneen kertaan kehottaa lähestymään maalausta.
















Eremitaasia seurannut päivä oli henkilökohtaisesti helpompi. Satoi, oli viileää ja varsinkin Tsarskoje Selon Pavlosvskin palatsissa oli Eremitaasia huomattavasti viileämpää ja väljempää.




Suosittelen Pavlovskin palatsia myös ihmismassojen puuttumisen näkökulmasta. Paikkaa ei kuulemma juurikaan markkinoida ja se on noin tunnin ajomatkan päässä Pietarin keskustan huiskeista. Pavlovskia ympäröivä puistoalue on myös hurmaava, hiljainen, hallittu ja kaunis.
Juuri sellainen, jollaiseksi unelmieni puiston ajattelenkin.

Olen tyytyväinen, että mukanamme matkalla kulkivat paikalliset, perusteelliset, huumorintajuiset oppaat hauskoine anekdootteineen, esimerkiksi Pietarin-oppaamme oli tulkannut Putinille tämän vaikuttaessa Pietarin apulaiskaupunginjohtajana.

Muuten Pietarin-käyntini Oulu-opiston venäjän ryhmän kanssa keskittyi ns. virallisiin kohteisiin, palatseihin ja museoihin. Kadut, Nevan rannat ja korttelien yllätykset jäivät kävelemättä.
Mutta bussin ikkunasta bongasin paikat, joihin seuraavalla kerralla suuntaan.

Pietarista tulikin minulle heittämällä ykköskaupunkikohde: kulahtanut, kaunis, ikäänsä peittelemätön äiti-Venäjän tytär, joka häpeilemättömästi esittelee hurjan historiansa kerrostumat tsaareista kommunisteihin.

Kun perusasiat näin ovat kunnossa ja nähty, ensi kerralla on muhevan pietarilaisen katuelämän vuoro.