Pääskysten vikinää

Kuulin tänä kesänä kirjallisuustapahtumassa olennaisen sanan: "perspektiivi".



Vietin tämän kesän elämäni ensimmäisellä vuorotteluvapaalla. Työkaverini huomioi, että päivänä, jolloin jäin pois töistä alkoi aurinko paistaa.
”Tuli lämpimin kesä pitkään aikaan”, sanoi kampaaja, kun pääni roikkui pesualtaassa.
Minä uskon kampaajaa.



Moni kysyi mitä aion tehdä. Vastasin etten mitään, koska minulla ei ollut suurisuuntaisia, tarkkoja suunnitelmia. Epäiltiin, että pitkästyisin, mitä minulle ei ole tapahtunut koskaan. Suunnitelmistani huolimatta en viettänyt yhtään päivää makaamalla ja lukemalla.
En myöskään valvonut kesäöitä.

Tein kaksi Suomen-matkaa. Kävin Nizzassa, johon ihastuin enemmän kuin mihinkään muuhun koskaan ja jonne palaan takaisin.

Koin matkalla seitsemän lentokoneen nousua ja laskua. Enää en pelkää nousuja.









Kirkas väläys ja aloitin blogin; aistit ja ajatukset varmaan jotenkin terävöityivät.
Mitään persoonastani poikkeavaa en tehnyt kuten alkanut marjastaa. Keskityin siihen, mitä pidin oikeasti tärkeänä.

Arvostin ajan oikeaa käyttöä.



Minulla oli lista huushollihommista, siis ne legendaariset vuorotteluvapaanaikaiset  kaappien siivoukset. Suurin osa oli jäädä toteuttamatta, kunnes viimeisillä viikoilla innostuin pienimuotoisista kodin säilytysjärjestelmistä. Nyt availen silloin tällöin aterinlaatikostoa ja ihailen sen järjestystä.

Minulta kysyttiin, mikä oli parasta.

Olin oman arkeni diktaattori.
En herätessäni aina tiedostanut mihin päivään olin herännyt eikä aina tarvinnutkaan tietää. Koin  hienoja yksittäisiä hetkiä, joihin ei liittynyt mitään erityistä tai tavoitteellista.

Saatoin spontaanisti lähteä reissuun tuntemattomiin paikkoihin, tosin minä en olisi minä, ellen olisi varannut matkalippuja ennakkoon.



Muistan pihapiirini pääskysten vikinän ja puiden lehtien suhinan.
Sain orkidean menestymään.

Kaikki oli tasan niin mukavaa kuin tässä kuvaan. Voisin analysoida loputtomiin, miksi näin oli: johtuiko se ensimmäisestä kerrasta, ilmoista, asenteesta, sattumista, ympäristöistä ja ihmisistä.
Mutta näin vain oli.




Kävelystä ja näkkileivän pureskelusta aiheutuneet dramaattiset krempatkin vaikuttavat nyt harmillisilta sattumuksilta, jotka kuuluvat luonnolliseen, epätäydelliseen elämään.







Sain etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Ne ovat minulle loman tärkein tavoite ja saavutus: oikean ja olennaisen erottaminen hälinästä ja vaihtoehdoista.


Monin tavoin uusi arki näyttää, onko saavutukselle käytännöllistä käyttöä.

Bruno

Tämä ei ole kritiikki.

Toki mukana on joitain kritiikinomaisia piirteitä, kuten arvotuksia ja adjektiiveja, roolien esittäjien nimiä ja teostiedot. Mutta en ole kirjoittanut kritiikki edellä.

Oikeaoppisesta kritiikistä poiketen tartun epäolennaisiin yksityiskohtiin, kuten yskimiseen, ja antaudun subjektiivisten, ohimenevien tuntemusten valtaan kylmänviileän, etäisen tarkkailun sijaan. Esitän joiltain osin perustelemattomia, mihinkään taustatietoon perustumattomia mielipiteitä, mutta en esitä olevani oikeassa tai muistavani asiat niin kuin ne näytelmässä menivät.

Kokonaisuutta en suhteuta esityksen edustamaan dokumenttiteatteriperinteeseen, koska minulla ei ole siitä tietoa enkä ole siihen perehtynyt.

Lisää kieltämistä: en todellakaan istahtanut esitykseen mieli avoimena ja arvotuksista puhtaana. Menin Teatterikesään vain Eduskunta II:n takia enkä katsonut siellä muita esityksiä (paitsi yhden maksuttoman stand up -esityksen selin esittäjään).

Keväällä ilahduin siitä, että Eduskunta II sai Lumilapio 2012 -journalismipalkinnon, vaikka en ollut koko juttua vielä nähnytkään.

Olin innostunut ja ihastunut.

Aiemmin olin matkustanut Joensuusta Helsingin Ylioppilasteatteriin asti katsomaan Kuparisen Valtuusto I:n. Tämä tapahtui ehkä vuonna 2007. Viimeiseen esitykseen sain liput jonotuslistalta.

Muuten en erityisemmin harrasta teatteria, mutta pidän siis poliittisesta satiirista, jota ei maakuntien  teattereissa koe. En kuitenkaan ole nähnyt Eduskunta I:tä.

Esityksestä jäi minulle 16 pimeässä kirjoitettua muistiinpanosivua sekä vahvoja mielikuvia, mieleen joitain lauseita. Kirjoitukseni englanninkieliset kursivoinnit ovat suoria lainauksia ”Eduskunta II – satiiri veljeskuntien Suomesta” -esityksen englanninkielisestä synopsiksesta. Ne tiivistävät olennaisimman näytelmästä ja säästävät juonen kertaamisen vaivalta. Sitaatit esiintyvät alkuperäisestä tekstistä poikkeavassa järjestyksessä.


Eduskunta II – satiiri veljeskuntien Suomesta
Tuotanto: Susanna Kuparisen politiikkakollektiivi/Jan Liesaho ja Ryhmäteatteri /Hanna Roisko. Esitys Tampereen Teatterikesässä Tampereen Työväen Teatterin suurella näyttämöllä 6.8.2013. Ohjaus Susanna Kuparinen, dramatisointi Ruusu Haarla, taustatyö Susanna Kuparinen, Jari Hanska, Reetta Nousiainen ja Olga Palo.
Rooleissa Noora Dadu, Jari Hanska, Santtu Karvonen, Martina Myllylä, Matti Onnismaa, Pihla Penttinen ja Robin Svartström.
Kesto 3 tuntia 20 minuuttia

En muista, milloin viimeksi olen tuntenut teatterissa näin: seurasin intensiivisesti yli kolme tuntia ja halusin nähdä lisää. Tämä oli minulle Eduskunta II:n suurin arvo. Teatterissa pitää viihtyä, mutta viihtyminen ei välttämättä tarkoita nauramista, tosin tässä tapauksessa tein sitäkin. Edellisen kerran olen nauranut teatterissa 80-luvun alussa. Silloinkin oli kyseessä Ryhmäteatteri ja yhdessä roolissa Martti Suosalo.

Eduskunta II on viihdyttävä, jos on yhtään kiinnostunut politiikasta. Ja aika moni on.

Ensinnäkään salissa ei näyttänyt olevan montakaan vapaata paikkaa.

Ja sitten on tämä Suomi Areena, jonka suosio perustuu siihen, että kuunnellaan heinäkuussa sateessa, kun poliitikot puhuvat Porissa politiikkaa. Ei sen suosio voi vain jazzista johtua.

The first part of the play deals with Finnish pension insurance companies and the powers behind them. Finland is the land of corporations built up by the capital owning elite and the workers unions.

Eduskunta II on siis dokumenttiteatteria, jossa yhdistetään teatteria ja journalismia, mutta jossa ei edetäkään vain Asia edellä. Keskeisiä ovat henkilöhahmot, karrikoidut tyypit.

Tuttuja poliittisia toimijoita, kuten Kataista tai muita ministereitä, ei juurikaan tavata, koska sanoma on, että valta ei ole heillä. Sen sijaan tutustumme uusiin ihmisiin, kuten Lasse Laatuseen, ja kuulemme sellaisesta kuin Naffin perheestä, joka yhdistetään monimutkaisiin lentorahtikauppoihin.

A great amount of money has accumulated in Finnish pension funds during the years and they dominate the Finnish stock market. The owner of that capital rules the country. Money is pure power.

Näytelmän ihmiset ovat erittäin karrikoituja ja siksi hauskoja. Kaikki on liioittelua, naurut ja yskimiset, eleet ja äänet.

Pidän liioittelusta, sillä sen kautta on mahdollista saavuttaa pientä totuutta.

Sieltä Suomi Areenalta tavoitetaan myös Christoffer Taxell (Santtu Karvonen). Huutaen, lähes kiljuen, hän yrittää vakuuttaa katsojille, että sotkuisen julkisuudenkin jälkeen hän ”puhuu yksityisenä ihmisenä, ei Finnairin hallintoneuvoston jäsenenä”. Samalla, kun tekee kaikille joogaajille tutut alaspäin katsovan koiran ja krokotiilin.
Voi kunpa Toffe olisi taipunut vielä aurinkotervehdykseenkin!

Karvosen Taxell on tyyppinä hersyvin, raivokkain ja kovaäänisin, siis täysin poikkeava videolta välittyvään kuvaan todellisesta Taxellista Suomi Areenalla.

Nautittava oli myös Maailmanpankin johtokunnastakin tutun Pekka Korpisen (Jari Hanska) nariseva ääni ja opettajatyyli osoitteluineen ja karttakeppeineen. Vakuutusmatematiikan opetuksesta vain jäi kovin vähän mieleen.  

Myös silloin alkaa pohtia liioittelun ja todellisuuden suhdetta, kun käsitellään tienaamista, kuinka ”Mikael Lilius ansaitsi vielä enemmän”, siis enemmän kuin joku muu. Mutta älkää kysykö kuka ja kuinka paljon, koska en muista eikä sillä oikeasti ole minulle merkitystä. Silloin käsitellään käsittämättömiä summia.

Bruno, a charming deep throat who knows everybody, reveals for the director-journalist Susanna Kuparinen, that the bosses of the insurance companies are nothing but a well paid front, “the old boys” make the decisions.

Erikoisena pidin ratkaisua, jossa pääroolissa on näytelmän ohjaaja. Susanna Kuparinen (Noora Dadu) kuvataan hysteerisenä, hieman epävarmana, yhteiskunnallisesta asiastaan innostuneena ja tiedonhaluisena. Minulla on Kuparisesta Pressiklubi-mielikuva ja se on erilainen. 

Porukan selväjärkisimmältä vaikuttaa rauhallinen ja riehaantumaton Bruno (Robin Svartström). Häneltä, sivistysporvarilta, Kuparinen ahnaasti kyselee taustoja, syitä, henkilöitä. Brunolla on suhteita Suomen ytimeen ja keskeistä tietoa: Bruno terottaa Kupariselle esimerkiksi sen, että henkilöitä ei valita positioihin heidän omien ansioidensa perusteella vaan hyvä veli -verkoston kautta.

”Mikään ei muutu”, muistuttaa Bruno.
  
Toinen keskeinen henkilö on kertoja Jari Hanska, joka selkeästi taustoittaa tapahtumat ja termit, kuten eduskunnan lähetekeskustelun. Se siis tarkoittaa tilaisuutta, jossa käsitellään sitä, mihin valiokuntaan asia lähetetään käsiteltäväksi.

The role of the politicians is minimal. Corporations and insurance companies sit in the cabinets and prepare the laws that concern themselves. The main character is Lasse Laatunen, director at EK and board member of the Pension insurance Varma.  Laatunen is a bulldozer of the cabinets, who is not afraid to threaten and blackmailing people.  

Pihla Penttinen, järkyttävän hyvä nuori näyttelijä, on kaikki hallituksen naisministerit. Jutta Urpilainen vain viivähtää lavalla topakasti seisomassa. Naiset kävelevät lyhyesti ja nopeasti.

Lasse Laatunen oli minulle ennestään tuntematon tekijä, vaikka olenkin luullut asioita ja ihmisiä seuraavani. Matti Onnismaa piirtää niin hurjaa kuvaa vanhan liiton miehestä, että päätän itsesuojelullisista näkökohdista olla tekemättä liian suoria johtopäätöksiä todellisesta henkilöstä. 

Henkilökuva ei kuitenkaan tyydy mustavalkoiseen esittämiseen: kun Kuparinen ja Laatunen kohtaavat, tapaamme aluksi kylmästi hymyilevän ja lyhyen itsevarmasti vastailevan Laatusen. Session lopuksi molemmat itkevät köyhien lapsien elämää.

Laatunen ei ole sairastanut lentsua viiteen vuoteen, koska hän syö vitamiineja. Käsittääkseni hän on nähnyt näytelmän. 

In the spring 2013 the Finnish police investigated the bonds between the pension insurance company Ilmarinen and Finnair. 
 
Näytelmässä vedotaan usein siihen, että tapahtumat perustuvat todellisuuteen kuten dialogeihin ja poliisin tutkintapöytäkirjoihin. Tapahtumien dokumentoijana käytetään myös videokuvaa, jonka kautta havainnollistuu, kuinka puheen tekstittämällä saa puhujan näyttämään hölmöltä ja juttunsa ristiriitaisilta.

Kuvaa lähetetään myös vierailulta Björn Wahlroosin kirjanjulkistamistilaisuuteen. Sinne jänikseksi muuntunut nykyinen työtön, entinen Finnairin lentoemäntä vie kirjailijalle kukkia.

En koskaan unohda sitä olomuodon muutosta, minkä Pihla Penttinen hetkessä tekee muuttuessaan simpsakasta lentoemännästä karvaiseksi työttömäksi.
Siinä on kyse ryhdin muutoksesta.

At the end a drunk Susanna Kuparinen sings an ostrobotnian song at a seminar for the elite she used to criticize.
 
Eduskunta II:n vauhti ja sanomisen tarve on kova. Siinä sanotaan suoraan ja väitetään nimillä.

Poikkeuksellisen näytelmästä tekee sen itseironinenkin ote. Ulkopuolinen, yhteiskuntaa tarkkaileva kulttuurihenkilö ei olekaan riippumaton ja immuuni eliitin piireille. Lopun kysymys kuuluukin, miten käy kriittiselle ja itsenäiselle yhteiskuntatutkimukselle, kun Kuparinen näyttää pääsevän mukaan establishmentiin, sen bileisiin syömään, juomaan ja laulamaan?
Brunohan on hänelle vihjannut, että piiri haluaa kulttuurihenkilön, hänet.

Ja Bruno yleensä tietää, mistä puhuu. Kun Kuparinen epätoivoisen oloisena kysyy oopperaan kutsutulta Brunolta, eikö millään voi vaikuttaa, taiteellakaan, vastaa Bruno: ”kulttuurikin on vain yksi keino saada ryypätä lisää”.

Höyryjä

Elokuun ensimmäisenä päivänä ostin uuden höyrysilitysraudan ja vein entisen kansanomaisesti ilmaistuna kaatopaikalle.

Edellisen silitysrautani ostin samana päivänä, kun muutin Vaasaan eli toukokuussa 2000. 
Kun ostan seuraavan, voin muistaa, että edellisen ostin, kun elämäni ensimmäistä vuorotteluvapaata oli jäljellä kuukausi.

On perin outoa, että silitysraudasta on tullut tällainen elämäni rajakohtia määrittävä merkkipaalu ja siirtymäriitti, sillä en silitä lähes koskaan. Ostotoimenpide oli kuitenkin pakollinen, sillä viimeksi silitin viime pikkujouluja varten täysillä tehoilla pikkujoulumekon satiininauhaa.
Raudan pohjasta tuli tulipunainen ja nukkainen.

Pian on käyttöä myös vedenväriselle pellavamekolle, ja jokainen tietää, miltä näyttää vastapesty, silittämätön pellava.




Kauppapaikan myyjän markkinointiargumentit osuivat huonoon kohteeseen: "kannattaa ostaa tämä tämä merkki, jos silittää todella paljon". Valitsin halvemman ja kevyemmän.

Innostuin, huolimatta termien "höyrynsäädin-lämpötilan säädin" ristiriitaisesta viljelystä käyttöohjeissa ja raudan kuvottavasta ensihajusta, vaikka tein neuvotut ruiskuttelut.

Olin unohtanut miltä hengarissa näyttää vastasilitetty t-paita - siistiltä - ja miten joustavalta, ylelliseltä se tuntuu yllä.




Silitin melkein koko illan.

Hurmioni leikkasi paikallisuutinen, jonka mukaan muutama tunti käyntini jälkeen ostospaikka tyhjennettiin asiakkaista haitallisten höyryjen takia.