Vähän Wienin viettelyksestä

Wienin parasta palvelua sain Hyatt Park -hotellin ulkopuolella. Siis siellä missä paukkuivat mustien autojen ovet ja silinterihattuiset herrat tarkkailivat terävästi hotellin portailta ympäristöään.

Vierailu yleisessä käymälässä maksoi 50 senttiä. Hintaan sisältyi opastus asiointikoppiin ja ohjeistus oven käytössä. Kuten olettaa saattaa, kokonaisvaikutelma oli kovin siisti eikä tungoksesta tietoakaan. Ystävälliset tervehdykset ja jäähyväiset kuuluivat hintaan.





Olin ajatellut, että Belgia ja Itävalta ovat Euroopan tylsimmät maat. Ennakkoluulo on joskus myönteinen piirre, koska näin Wien pääsi yllättämään. Museokorttelissa (MuseumsQuartier) tuli esimerkiksi selväksi, että myös nykytaide elää kaupungissa hyvin.

MuseumsQuartier ja helle

Syntymäpäiväkseni kaupungissa oli järjestetty Russian Gentlemen's Clubin konsertti pienessä puurakenteisessa teatterissa (muusikkoja Moskovasta, Moldovasta, Ukrainasta ja Georgiasta). Vieläpä taiteellisuutta huokuvassa Spittelbergin kaupunginosassa!

Matkaanhan minut lähetti kohtalokas Instagram missä näin kuvan Hundertwasserhausista. Kävin muiden turistien puristuksessa talon pihalla; sisällehän ei pääse, koska talon resurssit ja rakenteet eivät siedä sellaisia ihmismassoja.

Sanonpahan vain että jos jotakuta kiinnostaa tuotteistaminen, suosittelen matkaa tämän talon pihapiiriin.

Yksi yksityinen, rauhallinen hetki Hundertwasserhausin pihapiirissä

Istuin erityisen mielelläni ratikassa kaupunkielämää ja arkea seuraamassa. Kaltaiselleni arkkitehtuurin ja monimuotoisen kaupunkikulttuurin ystävälle Wien on otollinen. Samalla kuitenkin tutunoloinen, eurooppalainen ja siisti. Wienissä oli ollut myös oululaisia taiteilijoita kulttuuripääkaupunkihankkeen opintomatkalla.

Katuelämää kehotetaan rauhallisesti viettämään. 

Yksi kielteinen huomio aktiiviselta pyöräilijältä: Wienissä meikäläisiä on todella syytä varoa. Berliinin ja Kööpenhaminan tapaan pyöräilijä on teiden valtias, liian nopea ja piittaamatonkin.
Myös tupakointi kaduilla, ravintoloissa, kahviloissa on harmillisen yleistä.

Reissun ainoana sateisena päivänä Café Slukan suojassa Rathausplatzilla

Keskieurooppalainen kesä on pitkä; syyskuun puolivälissäkin huideltiin päivittäin +28C:ssa. Ostoskatu Mariahilferstrassella oli kuumaa samalla, kun kävelykadun puut jo pudottelivat keltaisia lehtiään. Ostoskaduista suosittelenkin tätä; Mariahilfestrasselta löytää monipuoliset ruoka- ja kahvipaikat. Sekä sen verran sopivat puodit, että vasta viimeisenä päivänä siellä sorruin ostoihin.

Ostoskatu Mariahilferstrassen monimuotoisuutta

Trzesniewskin minivoileipiä, sopivia suupaloja ostoskadulla guljailun oheen

Seuraava Wienin-matka on toki suunnitteilla, vähemmän kuumempaan aikaan ja tällä kertaa Tonavan uudemmalle puolelle.

Tonavasta kun näin tällä reissulla pienen vilahduksen ratikan ikkunasta.

 Café Rathaus

Stasin vieraana

Näkymä on kamala ja ihana.

Olen juuri oikaissut itseni portailta, joille kumarruin ihailemaan kevään ensimmäistä leppäkerttua. Eteeni molemmin puolin Magdalenenstrassen metroasemaa nousevat jykevät ja korkeat betonikerrostalot. Ne muistuttavat 70-luvun Suomesta, mikseivät myös nykypäivän Oulusta.

Stasi-museon kyltti löytyy helposti, mutta selkeää suuntaa sinne ei. Tiedustelen tietä ohikulkevalta naiselta. Hän naurahtaa toki tietävänsä Stasi-museon, mutta ei sen tarkkaa sijaintia.

Jään siihen paikkaan edelleen ihailemaan kerrostalokomplekseja, kun sama nainen hieman kauempana hihkaisee, että täältä löytyy. Näytän daamille peukkua ja mietin miten tyypillistä: täällä neuvotaan auliisti. Ja myös silloin, kun ei edes kysytä.





Pelkkä kartta kädessä seisoskelu metroasemalla saa berliiniläisen tiedustelemaan olenko etsimässä tietä esimerkiksi juutalaiseen museoon. Toisaalta kuulen, että saksalaisille on tyypillistä "opettaa vierasta tavoille". Tämän itsekin huomasin esimerkiksi silloin, kun jalankulkijana erehdyin pyöräilykaistalle.

Lienevätkö nämä, alttius aktiiviseen opastamiseen ja kärkkääseen neuvomiseen, saman taipumuksen eri puolia.

Auto aulassa

Stasi-museon alueella on jäljellä useampia valtionpoliisille kuuluneita kokonaisuuksia. Niistä yleisö pääsee kuitenkin vain yhteen, museoksi entisöityyn rakennukseen. Tämän minulle varmistaa mies infoparakissa, joka huomaa vilkuiluni Haus 7:n suuntaan. Sen ovien sisäpuolelle näet häipyy muutama valikoitu kulkija.

Näissä muissa entisissa Stasin taloissa toimii nykyisin kahvila, urologi ja hammaslääkäri, ainakin.

Valokuvaaminen museossa maksaa euron. Maksan sen, vaikka kenenkään tekemisiä ei kukaan enää tässä rakennuksessa vahdi (tai niinhän minä luulen).




Hienossa tuloaulassa selviää heti, millaisesta turvallisuusorganisaatiosta oli kyse.





Harmaan pakettiauton herttaisten verhojen takana istui Stasin kadulta kidnappaamia kansalaisia. Mukaanottaminen tapahtui yleensä aamuisin. Ihmisiä kuljetettiin tunteja pitkin kaupunkia silmät sidottuina. Autot saatettiin naamioida leipomo- tai pesula-autoiksi.

Jotain tuttua, paljonkin

Stasi-museo on vaikuttava käyntikohde, monellakin tasolla. Uskon, että se on eurooppalaisesta näkökulmasta yksi tärkeimmistä ja vaikuttavimmista historiallisista museoista. Viivyin siellä poikkeuksellisen kauan, useita tunteja.

Ikäiselleni ihmiselle vaikutuksen tekee ainakin aikansa arkkitehtuuri ja siitä tuleva tuttuuden tunnelma.

Jossain soi lankapuhelin, ikkunoissa heilahtelevat pitsiverhot. Ruskeaa ja harmaata sekä vähän keltaista väriä, lastulevyhuonekaluja. Suomen eduskunnasta tuttu pater noster -hissi.





Erich Honeckerin kuvia näkyy yllättävän vähän, raskaanoloisia lankapuhelimia nappuloineen sitäkin enemmän. Turvallisuuden tunne häiriintyy, kun jossain karjahtelee Stasin päällikkö Erich Mielke ääninauhalla.












Mielke asui tässä talossa ja ministerikerros onkin taltioitu tarkasti ajan hengessä. Keittiö edustaa nykysilmillä  katsottuna tyypillistä 70-luvun askeettisuutta. Esillä on tarkka piirros siitä, missä järjestyksessä Ursula-sihteeri tarjoili Mielkelle aamiaisen.

Perheorganisaatio

Museossa on kaksi 70-luvun tyylille uskollista kahvilaa. Istun toisessa niistä juomassa länsicolaa; Itä-Saksassahan oli omakin vastaava juoma, Vita-Cola. Ostin sitä edellisellä käynnilläni DDR-museosta.

Kahvilan karvatuolilla katson Die Firma-dokumenttia. Tunnelma on ristiriitainen: museon nostalginen, lähes raukea ympäristö, pitsiverhojen takana tipahtelee muutamia sadepisaroita. Ruudulta pudotellaan realismia Stasin metodeista ja itäsaksalaisesta todellisuudesta.




Ursula-sihteeri nousi myöhemmin vaikuttaviin asemiin organisaatiossa, sen opin jo keittiöosastolla. Mutta filmi kertoo miksi yleensä näin kävi.

Stasiin ei näet päässyt töihin, jos vain käveli ovesta sisään ja kysyi hommia. Stasi palkkasi ennalta tuntemiaan ja puolueen luotettaviksi tietämiä ihmisiä, myös lapsia. Näin ollen turvallisuusorganisaation hyväksi työskenteli kokonaisia perheitäkin.





Olen myös nähnyt kolmesti DDR-todellisuudesta kertovan elokuvan Muiden elämä (Das Leben der Anderen). Siinä ja näissä DDR-museoissa saksalaiset ankaran avoimesti ja kollektiivisesti ripittäytyvät lähimenneisyydestään.





Tätä kirjoittaessani kuuntelen radio-ohjelmaa, jossa puntaroidaan miten Suomessa ei ole kunnolla vieläkään avattu vuoden 1918 tapahtumia.

Sateessa jacuzzissa

Tammikuussa 2016 katsoin alas näköalatasanteelta Garachicon kaupunkiin. Päätin, että seuraavalla kerralla suuntaan tuonne.

Garachicossa kiehtoo esimerkiksi sen tarunhohtoisuus: se on ollut aikaisemmin satamakaupunki, mutta peittyi tulivuorenpurkauksessa tuhkaan tahi laavaan ja rakennettiin uudestaan. Tämän jälkeen pohjoisen satamakaupungiksi tuli Puerto de la Cruz.

Käynnin aika oli nyt, kun kahden vuoden tauon jälkeen menin Etelä-Teneriffalle. Majoituin Americasiin, josta on paikallisbussilla hyvät yhteydet ympäri saarta.

Tosin hotellini respa oli sitä mieltä, että oli hulluutta lähteä vuoristoteille paikallisbussilla. "Mene bussilla Puerto de la Cruziin ja siitä taksilla Garachicoon", kuului neuvo. Olin kuitenkin jo ostanut hyvän määrän bussikortteja.

Pääsin jälleen sukkuloimaan paikallisväestön seassa mutkaisilla rotkoteillä. Niillä puikkelehtiminen saa minut aina ihailemaan bussikuskien taitoja - ja rohkeutta.

Sitäkin on metkaa ajatella, että näillä korkeilla reiteillä kulkeminen niin kuljettajana kuin matkustajana on yhtä tavanomaista kuin meillä matka suoraa tietä keskustasta Maikkulaan.

Ja torvellahan tosiaan saa kätevästi tehtyä erilaisia asioita: varoittamaan mutkan takaa tulevaa, tervehtimään, kiroilemaan toisen kuskin törppöyttä.


Garachicon-majapaikaksi olin valinnut putiikkihotelli La Quinta Rojan keskusaukion laidalla. Kuvauksen perusteella se ilmensi tyypillistä kanarialaista arkkitehtuuria ja tihkui paikallista tunnelmaa.














Moni muukin oli tehnyt saman johtopäätöksen; kun sairastumiseni takia siirsin majoittumisen ajankohtaa myöhäisemmäksi, oli jäljellä enää yksi huone.

Vaikka ajattelin perehtyneeni majoitukseen, odotti perillä yllätyksiäkin.

Ensinnäkin kyseessä oli matkailuhistoriani kolmas ikkunaton hotellihuone Glo Hotel Airportin ja Tukholman-kokemuksen jälkeen. Ikkunoiden tehtävää ajoivat luukut, jotka oli tuettu auki pienillä tikuilla.




Parvekkeen löysin, kun avasin puiset pariovet säkkikangasmaisten verhojen takaa.




Kyseessä oli siis todella autenttinen ja vahvasti tyylitelty kokonaisuus. Vaikutti siltä kuin olisi yöpynyt modernin tallin ylisillä. Viileässä myös nukutti hyvin.

Hotellihenkilökunta puolestaan tunsi Suomen kylmyydestä. Terveiseni -21 asteen lämmöstä toi ehkä hieman lohtua heidän kylmään talveensa, joka muistuttaa meikäläisiä menneitä kesiä.

Päiväunien ja -kävelyn jälkeen oli aika edetä hotellin kattotasanteelle jacuzziin ja saunaan. Allas oli yksin käytössäni, maisemat hivelevät.

Maisemaa jacuzzilta vähän ennen sadetta

Tosin muutaman minuutin poreissa lekottelun jälkeen alkoi sataa kuurollisen verran. Saunan löylyt olivat hyvät, mutta kokemus muuten kuiva, sillä suihkuttelu hoidettiin omassa huonessa.

Vaikka en vielä perusteellisesti kuudenkaan käynnin jälkeen tunne kaikkia Teneriffan kyliä ja kaupunkeja, uskallan vienosti väittää, että Garachico lie Teneriffan kaupungeista kauneimpia.









Erikoisuus on keskustan rantabulevardin merivesialtaat. Kesällä ja pienemmässä aallokossa ne voisivatkin kutsua seikkailunhaluisia uimaan.







Muuten en bilehenkisille suosittelisi kaupunkia. Puoli yhdeksän aikaan raitit olivat tyhjät.








Suhtauduin luottavaisen suurpiirteisesti paluubussiaikatauluihin: oletin, että autoja menee samalla puolen tunnin tahdilla takaisin vaihtoasemalle Icod de los Vinosiin kuin oli tullutkin. Mutta paikallisonnikat kulkivat kerran tunnissa.

Katoksen alla sateessa oli siis aikaa perusteellisesti ihailla Atlantin aaltoja.



Onneksi bussiin mahtui. Paikallisten lisäksi myös sankat turistijoukot käyttävät paikallisbusseja aktiivisesti; tulomatkalla seisoin ja kerran täysi auto ajoi pysäkillä ohi.

Bussia vaihtaessa Icod de los Vinosissa olisi ollut aikaa ihailla kanarialaista pikkukaupunkia ja maailman suurinta traakkipuuta.

Tuon puun olin kuitenkin havainnoinut edellisellä viikolla.




Titsa-onnikkayhtiön henkilökuntaa kävi nimittäin kertomassa, että bussi on myöhässä tietöiden vuoksi. Tunnin odottelun jälkeen sama mies tuli kertomaan, ettei bussia tule ollenkaan. Tiellämme oli maanvyörymä. Hän suositteli reittiä Mascan kautta, mihin en todellakaan suostunut. En enää mutkittelemaan vuoristoon.

Valitsin reitin saaren pääkaupunkiin Santa Cruziin ja sitä kautta Americasiin Costa Adejen asemalle. Valinta oli hyvä; pääsin nopeasti etenemään suoraa moottoritietä.

Ilahduttavinta koko liikennöintisuorituksessa kuitenkin oli, että selvisin kaikista keskusteluista bussikuskien kanssa espanjallani. Turhaan ei siis ole tunneille pakkasessa poljettu.





Onneksi olin tätä retkeä sen kummemmin ennakoimatta ostanut Americasista kevyttoppatakkin. Ilman sitä olisin jäätynyt reissulle, joka kuitenkin sisälsi aika paljon ulkona seisoskelua.

Ja toki tunnustan vehreän Pohjois-Teneriffan autenttisuuden ja sen kanarialaisen kiehtovuuden kuten niin monet pohjoiselle puolelle matkaavat ja sinne pysyvästikin asettuvat suomalaiset.

Silti viileän, tuulisen ja sadekuuroisen kokemuksen jälkeen etelän lämpö tuntui ihanalta.

Ellei jopa lohdulliselta.