Terveisiä turismista

Olen tilanteessa, jossa television säätiedotukset kestävät reilusti kauemmin kuin kotona. Ne ovat myös hauskoja: meteorologit ja uutisankkurit vitsailevat keskenään ja nauraa käkättävät suorassa lähetyksessä.

Ympäristössäni on 5 000 hotellia. Näillä saarilla käy vuosittain 10 miljoonaa matkailijaa, joista 200 000 on suomalaisia.
Puolet heistä tulee tänne, Etelä-Teneriffalle.



Täällä pääelinkeino on matkailu, turismi (ja sen jälkeen maanviljelys). Se on elämysteollisuutta, joka elää muualta tulleiden hetken mielihaluista, kuvitelmista ja unelmista.

Kanariansaaret-mielikuvani ovat muuttuneet. Silmiini on ollut yllättävän siistiä, rauhallista ja kohteliasta. Kaupankäynti ei ole jatkuvaa, riipivää, epätoivoista kuten koin sen verrokkikohteessa Phuketissa.

Mutta rahahan pyörii ja pölisee joka paikassa, niin Muhoksella kuin täälläkin, missä naiset pysäyttävät kulkuni "Manicure! Pedicure! Massage!" -kutsuillaan. Sen nuotti on kummallisesti kaikilla sama.




Olen kävellyt varsinaisessa kohteessani, katsellut "Se vende" -kylttejä ja ajatellut itseni parvekkeelle iltakahville.

Näin käy minulle joka paikassa ulkomailla.

Paitsi pääkaupunki Santa Cruz Santiago de Teneriffessä, jonka tunnelma ja julkikuva tuntuivat välittömästi vastenmielisiltä. Liian uutta, tummaa ja kylmää, välinpitämätöntä ja kiireisesti modernin näköiseksi rakennettua kaupunkikuvaa.

Olihan käyntini lyhyt, mutta se oli oikea, hetken tunne niillä sijoillani.
Ja toki oli odotuksia. Tulinhan saaren pääkaupunkiin, jossa en nähnyt katukahviloita.

Sanoin siinä sitten yhdellä pääavenuella ääneen ja suomeksi, että esteettisyysmittarilla tarkasteltuna saamme kyllä olla ylpeitä omasta pääkaupungistamme.

 


Itse Kanarian saarirykelmä lie kokenut jonkinlaisen matkailun henkisen arvonnousun. Alueesta puhuttaessa muistetaan sanoa, että mitään "alkuperäistä" ei ole. En tiedä mitä, kuinka vanhaa ja millaista vaaditaan hieman myyttiseen "alkuperäisyyteen".

Paikalliset kuulemma asuvat muualla. Kaikkialla kuitenkin huomaan hylättyjä taloja keskellä valkoisia asujaimistoja. Toisaalla tuoreet pyykit heiluvat talojen katoilla ja avoterasseilla.

Minulle aitous on sitä mitä koen. Täällä se on elinkeinoa meistä. Ja meillä, virallisessa kotimaassani, pyritään teollisuudenalana tähän mitä  koen. Kaikkea ei turismikaan kuitenkaan pelasta: Kanarian työttömyysprosentti on yli 30, nuorisotyöttömiä 52 prosenttia väestöstä.

On kai selvää, ettei kukaan matkustaisi meillekään ihastelemaan uudisrakennuksia. Vanhat talot, tietoisen unohdetut pittoreskit ympäristöt vetävät. Villiintyneet kasvit, mutta silti jotakuinkin hoidetut puutarhat.
Aita saisi mielellään olla värikäs.







Aitouden ja alkuperäisyyden halussani voin poiketa sivukadulle ja löytää paikallisten kuppilan halpoine ruokineen. Pian bussi, tai täällä niin kovin halpa taksi, vie kalastajakylään.

Ne ovat viehättäviä, linssinläpäiseviä kulisseja. Kun ne on kokenut, voi jatkaa takaisin hoidetumpaan sivilisaatioon.





Ja niinpä että Santa Cruz de Tenerife vasta aito onkin. Se ei ole mainittava matkailukaupunki eikä yrittänyt minuakaan mitenkään miellyttää.

Kaupankäyntiä

Paljon livahtaa ulkomaillakin "asuessa" (miten asuminen sitten määritelläänkään) arkisiin puuhiin.

Jos hotelleissa sekoan huoneiden lampuissa, asuintaloissa on opittava lähes kaikkialla eteen tulevat lukot. Niistä suoriutumiseen vaaditaan oma rento tekniikkansa. Opin sen viikossa. Muuten ei pääsisikään sisään eikä sieltä ulos.



Usein on suoritettava myös kaupassakäynti. Ja mikäs siinä, päivittäistavarakaupassa toteutuu paikallinen arkisuus aidoimmillaan.






Ensimmäisen päivän pikaiset pakolliset hankin pikkulähimarketista, jossa ihailin siistiä sanomalehtirivistöä ja pinkkiä Nivea-kynsilakanpoistoainerivistöä. Jopa tässä pienessä kulmakaupassa oli palvelulihatiski, josta en kuitenkaan valinnut mitään.
Suosimani hammastahna oli kaksi euroa kalliimpaa kuin lähtömaassa. 




Seuraavana päivänä runsaammat ostokset suoritin Mercadona-supermarketissa, missä hammastahna olisi ollut normaalihinnoissaan. Palvelutiskit löytyivät sekä kalalle että lihalle. Jonoa oli. Lihatiskillä hoidin asiani natiiviksi, sillä kanaleikkeiden pyytäminen ja niistä kiittäminen ei vaadi syvällistä argumentaatiotaitoa.

Ruokalaskun hinnaksi henkilöä kohti salaatti- ja riisilisukkeineen tuli tuolla kerralla 5 euroa.

 

Myös kosmetiikka-hygieniaosastolla häärivät asialleen omistautuneet virkailijat. Sieltä löysin hyvän ja halvan vartalotuotteen sekä alahyllyltä oikein erikoishalvan rynkkyvoiteenkin.




Erityisesti odotin käyntiä asuintaloni hedelmäkaupassa. Eksoottista ja sympaattista, erikoistunutta kivijalkakauppaa ei meidän kulmiltamme kotona löydy. Valitsin viisi banaania sekä limen, jolle en toistaiseksi ole löytänyt käyttötarkoitusta.







Rakennuksiin palaan myöhemmin, mutta en malta olla puuttumatta niihin jo tässä. Apteekkiin ei vielä toistaiseksi ole ollut asiaa, mutta ulkoa olen varsinkin yhtä ihastellut. Ja ihmetellyt miksi ne eivät voi meillä Suomessakin näyttää jotenkin tältä.




Tai supermarketti tältä?



Tähän mennessä dramaattisin ostokseni on kuitenkin ollut pitkulainen ja voimakastuoksuinen aerosolipullo. Se hankittiin heti seuraavana aamuna, kun olin edellisenä iltana kohdannut elämäni ensimmäisen, lattialla lujaa pinkovan cucarachan.

En tiedä kumpi meistä säikähti enemmän, mutta sen koommin emme ole tavanneet.

Odotus

Menen vähän pidemmälle matkalle aivan kohta.

Päämääräni on aurinko ja lämpö, mutta ei yltiöhelle. Lähden siksikin, että en nauti talvesta. Tulevaisuudessa toivon yhteiskunnan olevan sellaisessa eläkkeiden maksukyvyssä, että muuttoni miellyttävämpään ilmastoon on mahdollinen. 

Lukuja vaille psykologin analyysi matkustamisestani luultavasti kuuluisi, että paikkaan haavettani kansainvälisen kirjeenvaihtajan urasta.

Oma analyysini on, että syyni liittyvät pään puhdistukseen. Henkinen hyvinvointini vaatii maisemanvaihdosta eli välimatkaa: asiat siellä ainakin näyttävät erilaisilta kuin ne täällä ovat. Ehkä syntyy uusia ajatuksia, tapaa uusia ihmisiä, jotka kaikki kantavat myös matkan jälkeen.
Tämä olkoon myös vaivihkainen kannanottoni keskusteluun vuorotteluvapaasta. 



Kokemuksesta tiedostan kirkkaasti, että arki asettuu arjeksi ulkomaillakin. Varsinkin, kun aion viedä hattuni tavalliseen kerrostaloasuntoon.

Tietysti on odotuksiakin, mutta päässä myös realiteetit: perillä kohteessa iloa (ja ehkä myös muuta) tuottavat eniten odottamattomat jutut. Tällä hetkellä listalla on ainakin kuntosalin löytyminen ja pieni kammo siitä, että ruokavaliosta vaalean leivän maassa muodostuu kovin hiilihydraattipitoinen. Matkalaukussani on kaksi pakettia suomalaista kahvia.

Eniten odotan merta, joka on vähintään yhtä lähellä kuin kotona. Uimista. Kävelyä rantaviivassa ja ajan huikeaa hulahtamista hiekkarannalla. 

Ajattelen, että ehkä ylitän kohdemaani rajan, tai ainakin saaren.

Muualla minua, arkista ihmistä, ilahduttavat myös arkiset jutut kuten kaupassa käyminen. Taloni alakerrassa on kuulemma hedelmäkauppa.

Rakennuksia rakastavana toivon löytäväni monimuotoista arkkitehtuuria, yllätyksellisiä yksityiskohtia, esimerkiksi kauniisti ruostuneen ovenrivan, ja poikkeuksellisia maisemia. Taustalla odottaa tulivuori. Lenkkarit on hiottu ykköskuntoon.

Sitä paitsi, ulkomailla illat ja aamut tuoksuvat ihan omanlaisiltaan.

Lukemista on varattu kaksi pokkaria, joista toinen kertoo kahden suomalaisen naisen matkasta kohteeseeni. Muuten suuntaudun reissussa ympäristön aistimiseen täydesti.  



Tällä hetkellä näyttää siltä, että matkalaukkuuni jäisi vähän tilaa
(myös käytännöllisistä syistä, onhan edessä paluumatkakin).
Tämä on kahden pakkauskerran tulos, joista ensimmäisellä vähän itketti. Käsimatkatavaroissakaan ei ole ahdasta.
Tarkoituksenmukaisuus ja olennaisuus antavat minulle tyydytystä.

Perillä jyllää matkailuteollisuus ja täydet palvelut, sillä en lähde hakemaan ylimääräistä vaivaa.

Mutta minne menen? Sen kerron määränpäässä.