maanantai 7. toukokuuta 2018

Stasin vieraana

Näkymä on kamala ja ihana.

Olen juuri oikaissut itseni portailta, joille kumarruin ihailemaan kevään ensimmäistä leppäkerttua. Eteeni molemmin puolin Magdalenenstrassen metroasemaa nousevat jykevät ja korkeat betonikerrostalot. Ne muistuttavat 70-luvun Suomesta, mikseivät myös nykypäivän Oulusta.








Stasi-museon kyltti löytyy helposti, mutta selkeää suuntaa sinne ei. Tiedustelen tietä ohikulkevalta naiselta. Hän naurahtaa toki tietävänsä Stasi-museon, mutta ei sen tarkkaa sijaintia.

Jään siihen paikkaan edelleen ihailemaan kerrostalokomplekseja, kun sama nainen hieman kauempana hihkaisee, että täältä löytyy. Näytän daamille peukkua ja mietin miten tyypillistä: täällä neuvotaan auliisti. Ja myös silloin, kun ei edes kysytä.





Pelkkä kartta kädessä seisoskelu metroasemalla saa berliiniläisen tiedustelemaan olenko etsimässä tietä esimerkiksi juutalaiseen museoon. Toisaalta kuulen, että saksalaisille on tyypillistä "opettaa vierasta tavoille". Tämän itsekin huomasin esimerkiksi silloin, kun jalankulkijana erehdyin pyöräilykaistalle.

Lienevätkö nämä, alttius aktiiviseen opastamiseen ja kärkkääseen neuvomiseen, saman taipumuksen eri puolia.

Auto aulassa


Stasi-museon alueella on jäljellä useampia valtionpoliisille kuuluneita kokonaisuuksia. Niistä yleisö pääsee kuitenkin vain yhteen, museoksi entisöityyn rakennukseen. Tämän minulle varmistaa mies infoparakissa, joka huomaa vilkuiluni Haus 7:n suuntaan. Sen ovien sisäpuolelle näet häipyy muutama valikoitu kulkija.

Näissä muissa entisissa Stasin taloissa toimii nykyisin kahvila, urologi ja hammaslääkäri, ainakin.















Valokuvaaminen museossa maksaa euron. Maksan sen, vaikka kenenkään tekemisiä ei kukaan enää tässä rakennuksessa vahdi (tai niinhän minä luulen).




Hienossa tuloaulassa selviää heti, millaisesta turvallisuusorganisaatiosta oli kyse.





Harmaan pakettiauton herttaisten verhojen takana istui Stasin kadulta kidnappaamia kansalaisia. Mukaanottaminen tapahtui yleensä aamuisin. Ihmisiä kuljetettiin tunteja pitkin kaupunkia silmät sidottuina. Autot saatettiin naamioida leipomo- tai pesula-autoiksi.




Jotain tuttua, paljonkin


Stasi-museo on vaikuttava käyntikohde, monellakin tasolla. Uskon, että se on eurooppalaisesta näkökulmasta yksi tärkeimmistä ja vaikuttavimmista historiallisista museoista. Viivyin siellä poikkeuksellisen kauan, useita tunteja.

Ikäiselleni ihmiselle vaikutuksen tekee ainakin aikansa arkkitehtuuri ja siitä tuleva tuttuuden tunnelma.




Jossain soi lankapuhelin, ikkunoissa heilahtelevat pitsiverhot. Ruskeaa ja harmaata sekä vähän keltaista väriä, lastulevyhuonekaluja. Suomen eduskunnasta tuttu pater noster -hissi.





Erich Honeckerin kuvia näkyy yllättävän vähän, raskaanoloisia lankapuhelimia nappuloineen sitäkin enemmän. Turvallisuuden tunne häiriintyy, kun jossain karjahtelee Stasin päällikkö Erich Mielke ääninauhalla.












Mielke asui tässä talossa ja ministerikerros onkin taltioitu tarkasti ajan hengessä. Keittiö edustaa nykysilmillä  katsottuna tyypillistä 70-luvun askeettisuutta. Esillä on tarkka piirros siitä, missä järjestyksessä Ursula-sihteeri tarjoili Mielkelle aamiaisen.


Perheorganisaatio


Museossa on kaksi 70-luvun tyylille uskollista kahvilaa. Istun toisessa niistä juomassa länsicolaa; Itä-Saksassahan oli omakin vastaava juoma, Vita-Cola. Ostin sitä edellisellä käynnilläni DDR-museosta.

Kahvilan karvatuolilla katson Die Firma-dokumenttia. Tunnelma on ristiriitainen: museon nostalginen, lähes raukea ympäristö, pitsiverhojen takana tipahtelee muutamia sadepisaroita. Ruudulta pudotellaan realismia Stasin metodeista ja itäsaksalaisesta todellisuudesta.




Ursula-sihteeri nousi myöhemmin vaikuttaviin asemiin organisaatiossa, sen opin jo keittiöosastolla. Mutta filmi kertoo miksi yleensä näin kävi.

Stasiin ei näet päässyt töihin, jos vain käveli ovesta sisään ja kysyi hommia. Stasi palkkasi ennalta tuntemiaan ja puolueen luotettaviksi tietämiä ihmisiä, myös lapsia. Näin ollen turvallisuusorganisaation hyväksi työskenteli kokonaisia perheitäkin.





Olen myös nähnyt kolmesti DDR-todellisuudesta kertovan elokuvan Muiden elämä (Das Leben der Anderen). Siinä ja näissä DDR-museoissa saksalaiset ankaran avoimesti ja kollektiivisesti ripittäytyvät lähimenneisyydestään.





Tätä kirjoittaessani kuuntelen radio-ohjelmaa, jossa puntaroidaan miten Suomessa ei ole kunnolla vieläkään avattu vuoden 1918 tapahtumia.