tiistai 30. heinäkuuta 2013

Annetaan vaikuttaa 45 minuuttia


15 minuuttia etuajassa, koska olen toivottomasti liian-aikainen -tapaus.  Ovi lukossa, ikkunoiden takana pimeää eikä ovikelloon vastata.

Menin takapihan lastauslavalle istumaan, heiluttelin jalkojani. Muistutin  itseäni, ettei aikaani ole koskaan unohdettu. Ajattelin kohtaamiani taiteilijoita, Kajaanin Tuulaa ja Vaasan Ninjaa, molemmat elämästäni ja hiuksistani hävinneitä.

9.57 liikkeessä näytti edelleen pimeältä ja ovi oli auki. Olin ainoa asiakas.





Kampaaja muisti minut puhelimesta eli huoleni. Halusin näyttää vaalealta, käsitellyltä ja leikatulta.

Kaava on aina sama: toiveeni suhteessa asiantuntijalausuntoihin, värin levitys ennen leikkausta (ikuinen hiljainen ihmetykseni aihe:  vähemmän väriä menisi, jos ensin leikattaisiin).
Väriä pitää aina tehdä kahdesti lisää.

Juuressani näkyivät kaikki ajan kerrostumat, monien eri  raitojen kasvustot.




Toimin kuningatarpositiossa. Päänahan kirvelyä kysyttiin monesti, kuin vointia potilaalta, ja toivoisinko tuoreempia naistenlehtiä.
Ripsestäni napattiin hius.

Latteni valitsin vaahdotetulla maidolla.





Pesualtaalla vastaanotin taivaskokemuksia.
 





Prosessin päättää aina lumoava näky, kun artisti käy hiukset läpi suoristimen ja kamman kanssa. Olen yrittänyt sitä kotona: peilikuva vei kädet solmuun, sormet paloivat.





Yleensä en osta tuotteita.




Kotona tyytyväisenä heitin hiuksia syövän parvekematon roska-astiaan. Paljas betonilattia tuntuu kylmältä ja näyttää hyvältä. 

lauantai 27. heinäkuuta 2013

Maailma kulmikas. Naivismi pyöreä, pehmeä – ihana



Kuulin jonkun sanovan ”Hämeenlinna”, olisiko ollut joku jossakin talouteni kolmesta radiosta. Ajattelin että sinne. Aikaahan kerrankin oli.

Ensin etsin ulkomaan kohdetta. Olin palannut Nizzasta ja harkitsin palaamista kaupunkiin, johon ihastuin syvästi. Sitten tajusin, että Suomessakin on ennenkokemattomia paikkoja maassa 16 kertaa muuttaneelle. 


Hämeenlinnaan minulla ei ole mitään suhdetta, vain kaksi pistäytymistä. Mielikuva oli, ja myönteinen: pikkukaupunkilaista sielua viehättää pikkukaupunki, jossa on isoja puita, sellaisia joita ei pohjoisessa näe. Joitain puutaloja. Ja iso vesi.

Maanantai-illan junamatkasta tulikin vilkas. Lippuvarausjärjestelmä arpoi viereeni eläkeläisnaisen. Hän kytki Hämeenlinnaan nuoruuden työkokemukseensa Emil Wikströmin ateljeessa. Kommentoimme junatapahtumia, kuten ohikiitävää matkalaukkua, ja ihmettelimme järveä Seinäjoen jälkeen.

Mietimme miksi vaunujen infonäytöissä ei mainita ohi vilahtavien vesien nimiä. Siis  kuin lentokoneiden matkustamoiden ruuduissa mainitaan ylitettävät vuoristot, esimerkiksi.

Näytöiltä kuitenkin luin, että jos juna on tunnin myöhässä, korvaukseksi saa vettä. T
ulin perille vain 45 minuuttia myöhässä. Mietin suomalaiskaupunkien matkailutuotteistamista ja sitä, miksei Hämeenlinnassa järjestetä Irwin-kävelyjä.



Matkasuunnitelmia tehdessäni muistin, että Hämeenlinnassa Kalvolan kaupunginosassa on Iittalan naivisminäyttely. Tein sinne juttukeikan muistaakseni kesällä 2005. Yleensä museot ja taidenäyttelyt eivät kuulu matkaohjelmiini, vaan nautin ennemmin ihmisten katselusta, tunnelmien aistimisesta, tuntikausien paikallaan istuskelusta.

Mutta naivismi on eri asia. 




Opastusta puukoululle olisin toivonut asemalta asti. Harhailin muistelemaani suuntaan ja osuin lasitehtaan varaston tai vastaavan piha-alueelle. Kyläkeskustan liikenneympyrästä alkaen reitti oli selkeä, ja apteekistahan saa kysyvä aina apua. 
 


Markkinakielellä: naivisminäyttely Iittalan vanhalla puukoululla on tuotteena kestävä eikä konseptia tarvitse muuttaa. Tähän maisemaan, sen letkeään ja hyvän tuulen tunnelmaan halutaan tulla. Valokuvaamiselle ei ollut löytyä tilaa heinäkuisena tiistaina tästä lukunurkasta:



Naivismin hyväntahtoinen nauru tarttuu, huumori on ihmistä ymmärtävää ja hyväksyvää. Älykästä ja hoksaavaista, kuten Eino Viikilällä
 



Naivismin naiset kuvataan lihavina ja kauniina, hymyilevinä. Miehet taas uskaliaina, rakastuneina ja rakastettavina. 



Raija Männistö-Koski: Krapsuta kyljestä



Useimmiten on kesä.




Seija Levanto: Hyvällä tuulella pyykit kuivuu



 


Lena Koski: Kesäyön kukkaniitty



Naivismiin näyttää olevan helppoa samaistua: tauluja osoiteltiin, taiteesta keskusteltiin ja kokemuksista huudahdeltiin, estoitta.

Hyvällä syyllä voi kysyä: mitkä ujot suomalaiset?



Kikka Nyren: Musta Madonna



Olennainen osa näyttelynautintoa ovat pienet interiöörit, näyttelykokonaisuuden asettelu suhteessa ympäristöön.





 





Ja ulkona, ikkunan toisella puolella, satoi ja paistoi. 




Ave Nahkurin töistä muistin, miten eräs taiteilija loukkaantui, kun kehuin hänen taulujensa kehyksiä. 




 

Marit Björnegran kuvaa ruotsalaista tunnelmaa pienillä yksityiskohdilla:


Hämmennyin kun huomasin, että Björnegran luonnehtii kuin omalla suullani käsityksiään yleensä rakennuksesta:
”Unelmien talo kulkee aina mukanani. Se on se, joka on pääni sisällä ja jonka maalaan tauluihini. Vuosien mukana myös unelmien talo muuttuu”.


Eeva Kilpi on kirjoittanut: "Siis kauneutta on. Rakkautta on. Iloa on. Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät puolustakaa niitä."

Naivistit ilahduttavat Iittalassa 29.8. asti.


 


Entä se Hämeenlinna?




Huomioin että kaupungissa on säilytetty, ainakin ulkopuolisin silmin, vanhaa rakennuskantaa. Luulen että suomalaiseen tyyliin lie paljon myös hävitetty.




Vesi luo tällekin kaupungille sielun. Sillan asfaltti tuntui jalan alla pehmeältä.



Viihdyin myös Verkatehtaan rannan verkkaisessa tunnelmassa. Sinnekään en kaivannut markkinameininkiä tai muuta hulinaa, auki olevaa ravintolaa tai kahvilaa kylläkin.
 



Kotiin palasin Tall Ships Racen, Tamminiemen ja nostalgisten ystävätapaamisten kautta.

Silloin olikin pohjoisessa jo tullut aika sytyttää valot kammariin.