10 kappaletta

Pyydettiin listaa 10 vaikuttavasta kappaleesta.

Juttu on jäljitelmä Facebookissa aiemmin pyörineestä ”valitse 10 sinuun vaikuttanutta kirjaa, joiden ei tarvitse olla suuria ja hienoja”.  Minulle kaikki alla mainitsemani tietysti ovat suuria, hienoja, elämäni klassikkoja. Suurimmalta osalta mainituista olisin voinut laittaa koko tuotannon.

Vaikka kiusaus tämän laatimiseksi oli ylittämätön, koin sen myös hieman väkivaltaiseksi. Niin paljon joutui jättämään ulkopuolelle ja jotain ihan varmasti unohtui. Selkeitä puutteitakin on: listassani olisin mielelläni nähnyt musiikkia eri kielialueilta, mutta tunnen huonosti muuta kuin suomen- tai englanninkielistä musiikkia.

Klassiseen minulla ei ole välitöntä suhdetta paitsi mennyt työsuhde, mutta sävellykset tässä ovat hienoja, isoja valsseja.

Mikään ei ole missään tärkeysjärjestyksessä. Olennaista on, että nämä ovat jossain elämänvaiheessa, enimmäkseen nuoruudessa, vaikuttaneet. Keidenkään alla olevan musiikillisia tekemisiä en enää seuraa aktiivisesti, mutta näitä esityksiä kuuntelen lähes jatkuvasti, ensimmäistä lukuun ottamatta.

Sitä olen tähän aamuun asti muistellut Ratsian ansiona. Aamulla liikenteessä sitten muistin, että laulajahan oli nainen ja sehän oli Loose Prick. En muuten muista tuon sävelkulkua enää ollenkaan enkä löydä sitä mistään kuunneltavaksikaan. Vahva vaikutus sillä on pitänyt olla, sillä vuosikymmeniinkään kuulematta muistan edelleen kertosäkeen: ”niin lähellä sun sydän lyö mun rinnassa”.

1. Loose Prick: Sateen jälkeen

2. Hanoi Rocks: Tragedy
Äänestin tätä muutama vuosi sitten kaikkien aikojen rockbiisiksi. Ryhmän jäsenten myöhemmät tuotannot eivät ole vaikuttaneet, mutta varsinkin ensimmäiset lp:t (!) olivat räjähtävän hienoja kokonaisuuksia.

3. The Cure: Pictures of You
Melkein taideorkesteri. Silti monella, tai oikeastaan vain yhdellä, tapaa tärkeä tarkemmin erittelemättä. Tämä esitys ehkä nousee ylitse muiden. Sitä paitsi minä ja Robert Smith käytämme huulipunaa samalla tavalla.

4. Kolmas Nainen: Talot ja tienhaarat
Alavudelta ja yksi Suomirockin parhaimpia. Kun täytin 22, tyypit Turussa menivät paikalliseen musiikkikauppaan esitellen lahjaideaansa ”pitäisi löytää sellainen levy, missä tehdään sillivoileipä”. Olin ilmeisesti puhunut aktiivisesti tästä Äiti pojastaan pappia toivoi -kappaleesta lp:ltä Hikiset siivut. Siltä olin valita Syksy rannalla, mutta tämä on henkilökohtaisempi.

5. Se: koko tuotanto
Koen niin, että Yarilta ei ole käsistään lähtenyt yhtään mitään huonoa. Tuotantonsa on erikoinen ja laaja elokuvamusiikeihin asti.



6. Pelle Miljoona & 1980: Viimeinen syksy
Suvaitsevainen jazzteksti.

7. Talking Heads: Listening wind
David Byrne, tuo älykäs, monipuolinen, ennakkoluuloton ja yllätyksellinen. Todellinen taiteilija tosiaan. 

8. Dmitri Shostakovitch: Waltz No 2
Pateettista, liikuttavaa isojen kaarien leijailumusiikkia.

9. Antonin Dvorák: Slavonic dance Op. 72, No. 2
Keväinen Prahan-matka ja yksi parhaimmista reissuistani muutama vuosi sitten.

10. Kari Tapio: Myrskyn jälkeen
Ei muuta kuin virsikirjaan tämä teksti.

Totuus

Miten yhdistetään monet maailmat, ajankohtaisuudet ja persoonallisuudet?

Hyvinvointiyhteiskunta, sierraleonelainen kummilapsi, Aleksis Kiven patsas, sairaanhoitaja, pienyrittäjä, Hamlet, omaishoitaja? Kuiteilla keplottelu ja harmaa talous?

Harmaan töllin virkamies, jonka kirjallinen ääni on pehmeä, mutta asiansa kova? Hän josta tulevat mieleen monet perusvirkamiehet (ja nimenomaan miehet), jotka toimivat kuten pitää ja kuin on pakko, mutta joista ajan kanssa paljastuu suurta inhimillisyyttä.

Kari Hotakainen on teknisesti taitava kirjoittaja. Hän hallitsee tajunnanvirtatekniikan ja on samalla tiivis ja täsmällinen. Mielikuvitustaan hän käyttää kuin eteläamerikkalaiset kollegansa, mutta hallitusti ja rönsyilemättä.
Tarkoituksenmukaisesti.

"Pitää elää sellainen elämä, josta syntyy kirjallisuutta" (oletettavasti Erno Paasilinna). Kuinka paljon Hotakaisen onkaan pitänyt kirjoittaa yltääkseen tähän, erilaisia tekstejä. Onhan hänellä tekstisuunnittelijan, kolumnistin, runoilijan ja toimittajan taustat.

Runoilijan tausta näkyy. Tyyli yllätti kaltaiseni lukijan, joka odotti suoraviivaisempaa ja kepeämpää ilmaisua.  Kokonaisuus on hyvin taiteellinen, mutta hyvällä tavalla.
Ja kun on mennä vähän korkealentoiseksi, pudotetaan lukija maahan arkisella toteamuksella.

Käsiteltävään aiheeseen, hyvinvointivaltion ylläpitämiseen ja eri subjektien oikeudesta siihen, Hotakainen ei anna vastauksia. Hän on oikea kirjailija ilman ideologiaa, mutta puhuu useiden näkemysten suilla. Ja kyselee paljon.

Viehättävää on sekin minkä olen naistenlehdistä ymmärtänyt: kirjailija työskentelee virkamiesmäisesti päivisin tiettyinä kellonaikoina. Boheemiviitan viskaaminen pöpelikköön ilahduttaa aina ja  erityisesti.

Luonnon laki itkettää ja naurattaa ääneen, niinhän se tekee.

Muutaman pilkun olisin korvannut pisteellä.

Kari Hotakainen: Luonnon laki. Siltala, 2013

Joulujuttuja 5: Pöydässä

Jouluruokailuni alkoi aatonaattona noin tunnin eväiden jonottamisella kahdella eri tiskillä. Aika alitti odotukseni: tiskihenkilöt olivat ripeitä, kansa tiesi mitä halusi.



Kassajonot olivat keskustan suosituimmassa herkkupisteessä lyhyet tai niitä ei ollut ollenkaan. Henkilökunta hymyili. Kaikista maailman kielistä kuului suomea ja saksaa.
Ei  huonotuulisia kasvoja, ei tiuskimista, ei tönimistä tai vain vähän.





Jouluna en syö itseäni muodikkaasti sairaalakuntoon, ja jo joulunalusviikkooni kuului kuusi herkuttelu- ja juhlatilaisuutta.
Niitä ääneen luetellessani työkaveri muistutti, että "sittenhän sulla on vielä joulu".

Ehkä minusta on tullut joissain asioissa maltillinen: tingin jouluunlaskeutumisruuassa eli sulatejuustossa makaroonilaatikossa.
En ottanut edes Turunmaata jääkaapista.
Vaikka maustoin jauhelihan vahvasti muun muassa currylla, maku ilman juustoa oli tavallista laihempi. Silti perushyvä.

Ikuisena karppaajana koen makaroonilaatikon nautinnasta hieman syyllisyyttä.



Jonossa tuli jano. Yksi parhaimmista sammuttajista on vastapuristettu appelsiinimehu maustamattomalla vissyvedellä.

Jouluaattona ennen kirkkoa nälkähyökkäystä ehkäistään tietysti riisipuurolla. 

Aattokirkon jälkeen on vuorossa kahvi. Ainoa leivos, jonka nauttimisesta en tingi koskaan, on joulutorttu. Itse en niitä leivo, koska söisin kerralla pellillisen.

Kahvinpurujeni seassa on jouluna ripaus kanelia.

Varsinainen jouluateriani vie minut Amerikkaan päin. En ole moneen vuoteen syönyt kinkkua enkä enää halua haistella sen käryä aattoyönä.

Muuten olen sitä mieltä, että perinteiset joulusyömiset painottuvat enemmän makeahkoihin kuin suosimiini suolaisiin makuihin.
Siksi valitsen hieman toisin.

Otan siis kalkkunaa muutaman siivun. Vihdoinkin myös pääsee suuhuni altaasta kauan himoitsemaani amerikkalaista pekoniperunasalaattia. Mukana kulkee kotitekoisia lihapullia.



Sienisalaatti oli herkkutiskiltä loppuunmyyty. Sen korvaa kotitekoinen vastaava ja katkarapukylmäsavulohihässäkkä.



Lanttu- ja porkkanalaatikon murut koristavat vähäisinä lautaseni reunaa. Joululimpun kanssa olen maltillinen.

Karpalomaksapateeta jaksoin siis jonottaa sen 45 minuuttia päinvastoin kuin aikaisemmin. Vaihtoehtoja oli muitakin, tämä oli kuulemma suosituin. Ja jumalaisen makuinen!
Ensi jouluna, jos näillä sijoillani olen, kokeilen ehkä viherpippurivaihtoehtoa.

 

Jälkiruoka on pyöräytetty luumukiisselin sijaan luumurahkaksi kuohukermalla ja karpalopalleroilla.  

Joulujuttuja 4: Dekoraatioita

Muovikuusi on haettu varastosta pirttiin lämpiämään ja koristeltu 30 pallolla.



Se on ensimmäinen itsellisen elämäni joulukuusi: valkoinen, muovinen, viime vuonna hankittu, jolloin hetken harkitsin punaistakin.
Mutta sellaiseen kyllästyisi nopeasti.

Ja mikä puu on luonnossa joulun aikaan punainen?

Luonnonkuusta en hanki. Haluan käyttää samaa helposti pakattavaa ja säilöttävää kuusta vuodesta toiseen. Luomufiiliksestä ei silti tarvitse tinkiä: valkoisia muovineulasiaan kuuseni ravistaa puettaessa ja riisuttaessa yhtä uskottavasti kuin metsän puukin. Siksi mielessä kävi sellainenkin, että ensi vuonna möisin puuni kirpputorilla ja hankkisin kätevän, minimalistisen jouluoksan. Katsotaan. 

Myös olennaiset koristeet ovat valot. Olen muutenkin valaistusihmisiä: kotona on kuusi itsehankittua lamppua yhdessä huoneessa. 

Tai kymmenen, riippuen laskutavasta ja lampun määritelmästä.

Residenssini sähkötyöt on kuitenkin sillä tavalla toteutettu, että pistorasioita on vain kahdessa järkevässä ja keskeisessä paikassa rajallinen määrä.
Siis mikä väistyy?

Heinäkenkälampun ja koristepöllön symbioosi on viikossa osoittautunut rikkomattomaksi. Eikä niiden luonnonmukaisuutta jäljittelevään tunnelmaan punaista hohkaava sähkövalo kullanvärisine lehtineen sopisikaan.

Lopulta kaikille löytyi tilaa. Lipaston päälle, joka on täysi lasten kuvista, valonauha levittäytyi luontevasti.



Pistorasiasijoittelun vuoksi haaleanvioletti valoviritys päätyi epäkäytännölliseen paikkaan keittiöaltaan lähelle. Siellä se kuitenkin sointuu tapettiin ja muuten nurkka olisi jäänytkin jouluvalaisematta. Taitaa olla ensimmäinen hankkimani  valosarja. 

Jouluvaloja kuuseeni ei kuulu eikähän pistoketta niille riittäisikään. Aidon tulen ja yhtä aidon muovin kanssa en ala touhuta. Myöskään joulutekstiilejä en käytä.

Enkelikellon otin esiin, mutta se kenottaa kummallisesti. Jokin osa enkeliperheestä puuttuu. Viime vuonna sitä on ilmeisesti poltettu, koska asennusyrityksessäni se nokesi valkoisen pöydän pintaan mustat juovat.
Ei jää esille.



Parvekkeeseen en suuremmin panosta talvisin, mutta ainakin joulunpyhät siellä valaisee salzburgilainen muutaman euron lyhty. 

Saunassa ja kylpyhuoneessa en tiedä joulusta mitään paitsi että pyyhkeet ovat punaisia.

Mutta niinhän ne olisivat muutenkin.

Joulujuttuja 3: Lomalle laskeutuminen

Jäin tänään muutaman päivän vuosilomalle ja sen jälkeen kolmen kuukauden vuorotteluvapaalle. Lumisesti alkoi ja räntäsateisena jatkui vuoden viimeinen työpäiväni.



Pöytää ei tarvinnut erityisesti siivota, sillä en keräile paperia(kaan). Työni on sen luonteista, ettei tarvitse enkä koe tarvitsevani sitä turvakseni.
Tälle syksylle tyhjensin ensimmäistä kertaa paperiroskikseni.
Otin mukaani käsirasvan ja käsidesin. Muuta omaisuutta en ole työpisteeseeni kerännyt.
Työkaveri antoi muovipussin työkenkien kotiin kuljettamiseksi.



Luovuin puhelimestani, sillä se menee sijaiselleni. Tuntuu oudolta ja jännittävältä, että minulle tulee, ensimmäistä kertaa elämässäni, sijainen. En tiedä näenkö häntä koskaan.



Kävin riisipuurolla ja joulukahvilla.

 
 





















Töiden jälkeen olin hölmistynyt, vaikka minulla onkin suuria suunnitelmia toteutettavina.
Ymmärsin, miten vaikeaa joidenkin ihmisten on käsitellä äkillistä, vaikkakin odotettua vapautta. Minä en oikeasti kuulu heihin, mutta osaan eläytyä.

Mietin mitä tämän loppupäivän vapaudellani tekisin, ja menin ja ostin sen pienen hyasintin. Hyvin niukka kastelu sitten, minua ohjeistettiin, kun ihmettelin mullan kuivuutta.

Joulujuttuja 2: Joulublues

”Katson ulos, painan nenää ikkunaan
mitään kaipaa en nyt enää
ootan vaan.
Sielu hieman tekee tenää,
ruumis joutaisi jo vaikka kuolemaan.”

Yllä oleva Joulu yksin on julkaistu vuonna -80. Silloin ravintolat eivät saaneet olla auki jouluaattoisin ja -päivisin. 



Juice Leskinen Slamin Kuusessa ollaan on ainoa joululevy, jota kuuntelen vapaaehtoisesti. Varomattomasti todettu, kun tiedetään joululevyjen määrä enkä varmasti ole kaikkia kuullut. Mutta uskon, että en pidä niistäkään joululevyistä, joita en ole kuullut ja joita ei ole vielä julkaistu.

Kuusessa ollaan on svengaava, enimmäkseen hauska, jossa on sekä perinteisiä joululauluja Juicennäköisinä sovituksina että omiaan. Sovituksissaan se on ennalta-arvaamatonkin. Minua on vaikea myös tietoisesti huvittaa, mutta tämä jotenkin onnistuu. Varsinkin Tonttujen jouluyö on hervoton.

Levyn kansikuvitus on Mauri Kunnaksen. Jo kannessa selviää oleellinen Juicen maailmasta: hän inhosi instituutioita, ideologioita, ismejä – ja esivaltaa. Tämä tulee esiin nimikappaleen ensitahdeilla.
Tuttujen joululaulujen kohdalla saattaa tulla mieleen onko tämä tehty oikealla, kunnioittavalla joulumielellä vai jollain muulla.
Jouluyö, Juhlayön hartautta ei kuitenkaan kukaan viitsine epäillä.

Levystä jäi suurelle yleisölle sinnikkääseen, joulua ennakoivaan radiosoittoon kokonaisuuden loogisesti päättävä Sika. Suosion ymmärrän, vaikka se ei näistä omaksi suosikikseni nousekaan. Onhan Sika kautta aikain joululauluksi hyvin poikkeuksellinen. Siinä käsitellään kinkkua eri näkökulmista, esitetään jouluruuan koko elinkaari alkutuotannosta loppukäyttäjään ryyditettynä isojen miesten hieman välinpitämättömän kuuloisella enkelikuorolla. Juicella olikin loistavia laulajia Slameissaan. Tällä levyllä he ovat äänessä kaikki rumpali Kari Peltosta lukuunottamatta: Safka (Eero Pekkonen), Hannu Tervaharju, Ila Loueranta ja Jari Yliaho. Hieno kuoro heistä muotoutuu Gloria (in excelsis deo):ssa. 



Terävimmin muistan bluesvivahteisen, Safkan urkujen ja Yliahon kitaran raikastaman laahuksen Joulu yksin. Osasin sen edelleen ulkoa, vaikka en ole sitä kymmeniin vuosiin kuullut. Sekin on joululaulugenressä ainutlaatuinen. Lisäksi levyllä, jonka kokonaiskesto on muutaman minuutin yli puoli tuntia, se on myös kaikkien pisin, 5 minuuttia 11 sekuntia. Eli ei noudattele tyypillisen joululaulun pituutta - mutta pitkähän se on joulu yksin ikkunassa.
Pituuteensa nähden sanoitusta on vähän ja sekin suomalaisen miehen itsesäälitilitystä: jatkoks oman ruumissaaton menen itkemään. Se muistuttaa Juicen hotelliyksinäisyydestä kappaleessa Mies joka rakastaa itseään.    

En muista millaisen vastaanoton levy aikanaan sai, mutta arvailen, että ei kautta linjan varauksettoman ihailevaa. Minä pidän tätä kokonaisuudessaan vallan hauskana joulutunnelman nostattajana. Ja kuten huomataan, se kestää aikaa. Itäisten maiden viisaat miehet pätee edelleen valitettavasti tänäkin jouluna 33 vuotta levyn julkaisun jälkeen. 

Joulujuttuja 1: Pöllö

Jouluihminen en erityisesti ole. En sillä tavoin, että odottaisin sitä kausijuhlana.

Mutta pidän pienimuotoisesta, jotenkin erilaisesta ja samalla perinteisestä virittelemisestä. Viime vuonna ostin elämäni ensimmäisen kuusen, muovisen valkoisen ja hieman tyylikkäitä yksityiskohtia siihen.

Valot on tärkeitä aina, sähköisinä ja tulisina.

Puutun tässä blogissani muutamiin jouluun jouduttaviin tekoihin, tempauksiin ja ajatuksiin. Niiden perimmäinen tarkoitus lie paitsi lukijan viihdyttäminen myös itseni sparraaminen etenkin joulusiivoamiseen ja kehtaamiseen hakea muovikuusi varastosta.

Tänään tapasin Stockmannilla taas pöllön. Tapasin kolme viikkoa sittenkin, mutta en silloin alkanut toimenpiteisiin.

Pöllöjä on kuitenkin alkanut törmäillä eteeni paidoista, koruista ja koriste-esineistä, tyynyliinojen kuoseista.

Sitä tietysti näkee mitä haluaa, myös tavaratalossa.

Kävin noin vuosi sitten epäillen reikihoidossa. Epäilyni ei sen jälkeen paljoa lieventynyt, mutta se teki kyllä vaikutuksen, kun hoitaja näki hoidoissaan kohdallani pöllön.
On lapsuuteeni toki täytetty pöllöversio kuulunutkin. Mutta nyt oli hoitajan sielun silmissä valkoinen, viisas pöllö.
Olin pienesti tyytyväinen.

Ja siellä se nyt siis pötkötti, karheaturkkisena ja kimaltavahileisenä laajassa astiassa. Pää kallellaan, silmiä piti erottaakseen vähän etsiä. Nostelin eri variaatioita, mutta päädyin ensimmäiseen, koska sen katse oli kaikista selkein. Näin kuvittelin.

Matkalla kassalle näin toisenkin, savipöllön, mutta sen muoto muistutti hyljettä. Hylkeet ovat hienoja, mutta en yhdistä niihin tärkeää viisautta.

Pöllön voi ajatella hieman pelottavaksi yölentäjäksi tuijottavine silmineen. Pääkin kääntyy epäluonnollisesti akselinsa ympäri. Luonnossa en ole koskaan pöllöä tavannut.

Mutta jotenkin siellä kaupassa valintojen hetkellä tuli ajatus, että ikävissä tilanteissa, joita usein edeltää hankala ajatus, pöllön hahmo näkyvällä paikalla, sen pään kallistus ja tuijottava katse: ne muistuttavat jostain viisaasta ajatuksesta ja hyvistä valinnoista.

Joulupöllölläni on minuun rauhoittava vaikutus.

Siksi saattaa olla, että siitä tulee kotiini enemmän kuin kausituote.