Menneisyys myy

Olin siellä minäkin, kansanjoukoissa. Se oli ensimmäinen kohteeni, ja jo ennen majoittumista kiirehdin U-bahnille.

Ajattelin legendaarisia kylttejä.






Ensin kuitenkin kohtasin naisen, joka lastenvaunuineen huusi meille kaikkialle muualle paitsi eteensä katsoville turisteille, kiukkuisesti: "Entschuldigen Sie!".
Joku yrittää elää Checkpoint Charliella arkeaankin.

Sitten näin Neuvostoliiton lipun ja nuoren sotilaan kasvot.
Olin tunnelmassa, lähihistoriassa!




Sen jälkeen havaitsin paitsi kyltin myös sight-seeing-kaksikerrosbusseja, koululaisryhmiä. Turistimyymälästä ostin hurmoksessa pyöreät aurinkolasit.

Huomasin paljon roskia, rajanjakajalla Mc Donald'sin. Rajakopin vartijat, kuulemma ammattinäyttelijät, huutelivat ihmisiä valokuvaukseen.

Kadun toiselle puolelle oli tyylitelty rantabaari hiekkoineen. Siellä myytiin wieninleikettä kolmella eurolla. Matkani ensimmäisen currywurstin ostin katukioskista ehkä noin viidellä eurolla. Ruualla ei turistia riistetty.


Majani sijaitsi idässä, se oli itsestäänselvyys vaihtoehdoissa. Toinen ehdoton käyntikohteeni oli DDR-museo sen lähellä.

Sepä osoittautuikin yhdeksi kiinnostavimmin toteutetuista museoista, joita olen kokenut; esimerkiksi tilan erottajaksi oli kehitetty sumu- tai savuverho. Tulkitsin sen tietysti symboliseksi.

Itäsaksalainen olohuone näytti toisinnolta suomalaisesta 70-luvun kodista. Tutun kuvaston ohella sai hämmästellä suomalaiselle tuntematonta faktaa esimerkiksi Itä-Saksan lastentarhojen pottahetkistä.

Availin kaappeja, ja niistä ilmeni kaikenlaista havainnollista DDR:n arjesta. Yhtäkin ovea kun raotti, säikäytti kovaääninen militantti karjaisu.

DDR-museo on Berliinin vierailluin museo. Se julkisti 15.9. Instagramissa 4. miljoonannen kävijänsä. Paikka on siis erittäin tunkuinen, vaikka jonottaa ei tarvinnutkaan, toki hieman kurkistella olkapäiden yli ja väistellä koululaisjoukkoja.

Muuten Berliinissä yllätti kova hulina kaikkialla missä esiteltiin kommunismimenneisyyttä. Yhtä iso hämmästys oli sen tuotteistamisen volyymi. Toki aikakausi on vielä lähihistoriaa, siihen liittyy paljon ihmismieltä kiehtovaa pimeyttä, yhteiskuntajärjestelmän käsittämättömyyttä ja ristiriitaisuutta sekä eurooppalaisen historian dramaattista kääntymistä.



Saksalaiset koulut ovat ymmärtäneet kohteiden, toivottavasti, opettavaisen merkityksen. Ja markkinamies niiden taloudellisen voiman. Muun muassa jääkaappimagneeteissa löytyy, myös siitä legendaarisesta rajakyltistä, ja lukemattomissa mini-Trabant-versioissa (East Side Galleryssa näin halvimmat).



Kuuman päivän virkistäjäksi ostin DDR-museosta c-vitaminoiduksi ja alkuperäiseksi mainittua Vita Colaa. Se oli oikeasti hyvää. 

Mutta näkyikö Nukkumattia? En muista, mutta itäsaksalainen liikennevalohahmo Ampelmann oli, myös ravintolan nimessä. Näinä päivinä se ohjeistaa liikennevaloissa myös lännen puolella, vaikka oli oikeasti tarkoitettu liikennevalistukseen Itä-Saksassa.



Niin suosittu Ampelmannista on tullut, ja Berliinistä löytyy useampi hauska Ampelmann-puoti.

Kyllä, niissä on kovin paljon turisteja.

Las Canterasin helmat

El mejor clima del mundo eli maailman paras ilmasto. Se on Kanarian markkinointislogan.

Ilmasto, joka parantaa ihosairauksia ja niistä pienempiäkin vaivoja kuten pesemisestä kuivuneet kädet, jo päivässä. Iho alkaa kukoistaa ja hehkua.Yhtä hyvä ilmasto on Amerikan Santa Carolinassa, väite amerikkalaistutkimuksesta, jota en ole lukenut, mutta osin kokenut todeksi.

Paras ilmasto tarkoittaa, että ei ole liian kylmä tai kuuma paitsi kesällä, jolloin voi nousta +40:een.

Tänä talvena Las Palmasissa on ollut poikkeuksellisen kylmä. Teneriffalta hankitusta kevyttoppatakista tuli paras reissukaveri. Toisaalta hyvä ilmasto tarkoittaa myös sitä, että sade, jos äkkiä ilmestyykin, on myös ohi hyvin nopeasti. Tuuli oli jatkuvaa.


Asuin neljä kilometriä pitkän Las Canteras-rannan välittömässä läheisyydessä. Hotellin aamiaishuoneen panoraamaikkunoista seurasin kuinka Pyhän Patrikin päivänä alttarille tuotiin kukat ja sitten pulahdettiin uimaan.







Toiseen päähän Cantersia sijoittuu La Isletan entinen kalastajakylä ja toiseen Alfredo Krausin auditorio, paikallinen musiikkikeskus. Uijia Canterasin rannalla oli keleistä riippumatta ja auringonottajia kovillakin tuulilla.

Las Palmas ei ole pittoreskin kaunis kaupunki ja monet jatkavatkin lennon jälkeen siitä eteenpäin etelään. Pääkaupunkiin jää vähemmistö.

Las Palmas on noin 400 000 asukkaan Kanarian pääkaupunki (toinen on Teneriffan Santa Cruz) missä kuulee paljon espanjaa. Jopa hotellini asujista suurin osa kuulosti olevan espanjankielisiä.






Seinämaalaukset koristavat esimerkiksi Canterasin rantaraittia ja vähän sivummalla La Isletan entistä kalastajakylää.



 






Las Palmas on myös helppo kaupunki: edullinen kun etenee pois rantaraitilta ja kaupunkiin myös tutustuu aika perusteellisesti kahdessa viikossa. Siinä ajassa kannattaa kartoittaa lähiympäristöä helposti paikallisbusseilla ja tutustua paikallisten asuttamiin lähiöihin. Maksua tulee matkan pituudesta riippumatta 1,40 euroa.

Bussipysäkkini asuinkulmilla. Numero 1 ajaa La Veguetaan, vanhaankaupunkiin.

Sivummalla näkymä on erittäin erilainen kuin keskustassa, vaikka Las Palmas ei siis prameile missään kohdassa. Itse tein vaihtoehtoisen sightseeingin bussilla numero 33, joka lähtee vanhankaupungin San Francisco -aukiolta ja kiertää Ciudad altan (Korkean kaupungin) noin tunnissa.







Helpoksi olemisen kaupungissa tekee se, että kanarialaiset ovat aina valmiita auttamaan. Tämä on tuntuva, leimallinen piirre. Kun olin jäämässä pois Santa Catalinan pysäkillä ja ilmoitin siitä kuskille, tuntematon pappa varmisti, että osaan jäädä pois oikealla pysäkillä. Vielä pysäkillä hän huitoi suuntaa ja huusi perääni, että "en halua, että eksyt".
Kaupassa sain, niin ikään vanhemmalta mieheltä, hänen jonotuslappunsa asiointini nopeuttamiseksi.

Vanhakaupunki La Vegueta on tietysti kaunis ja tunnelmallinen niin kuin vanhatkaupungit yleensä ovat. Perjantai-iltapäivänä se oli yllättäen aika tyhjä päinvastoin kuin samaan aikaan keskiviikkona.

Santa Anan katedraali La Veguetan vanhassakaupungissa

Kuitenkin Santa Catalinan alue samannimisen puiston vieressä on vähintään yhtä vetävä kuin vanhakaupunki: nykyaikainen ilman modernia rakentamista, paljon kauppoja ja erilaisia kahviloita sekä esimerkiksi ravintola, jonka listalla ei ollut yhtään yli kolmen euron annosta.

Tunnelma on hyvin urbaani, rähjäinen ja paikallisen välitön.

Santa Catalinan puistoa

Myös kaupugin keuhkot eli puistot kuuluvat olennaisesti kaupunkikulttuuriin. Varsinkin Parque Doramas on ihana sunnuntaikävelyn päätepiste monine vesikeitaineen. Samaa mieltä näyttivät olevan lapsiperheet.

Istutuksissa ei ole pihistelty.











Parque Doramasin ympärille leviää kaupungin varakkain osa Ciudad Jardin (puutarhakaupunki). Vieressä on mallinnettu kanarialaiskylä Pueblo Canario missä sunnuntaiaamuisin kuulee kansantanssi- ja musiikkiesityksiä, minä tosin tulin paikalle vahingossa.

Las Palmasiin on hyvä tutustua myös kävellen. Tiet ovat sitä tuttua Kanarian-laattaa ja pääsääntöisesti autoilijat ovat kovan rangaistuskäytännön takia kävelijöille kohteliaita: suojatien edessä jarrutetaan.

Muelle Deportivoon eli huvivenesatamaan vie leveä rantaraitti, jota pitkin voi jaksaessaan vielä jatkaa monia kilometrejä vanhaankaupunkiin. Raitin varrella on paikallisten suosima uimaranta Playa de las Alcaravaneras.












Olen maininnut muutamaan kertaan kalastajakylä La Isletan. Se on kuulemma paikka, jossa turistit eivät juurikaan käy, vaikka viitat ja kyltit kertovatkin sen varrelta löytyvistä paikoista ja historioista. Sen loppupään löysin tietysti vasta viimeisenä päivänä, hotellini kulmilta.

La Isletan alussa on La Puntillan laaja tasankoalue, jossa paikallinen urheiluopisto järjesti äänekästä moniottelua aamusta alkaen. Kun viimeisen päivän vaelluksen käännyin tälle La Isletaan vievälle tielle, yllätyin.

Täydellinen rauha, kuohuva meri, paikallisten pienimuotoisia grillijuhlia talojen edessä ja täysin autioita sivukujia. 

Sekä seinämaalauksia.
















 

La Isletassa urbaani kävelylomani sai arvoisensa päätöksen.

El running

Tiedusteluihin mahdollisen lottovoiton käytöstä olen vastannut, että palkkaisin personal trainerin opettamaan Queen's Englishiä. Täysin hyödytöntä, mutta onhan se hyytävän hyvänkuuloista puhumista. 

Ylioppilaskirjoituksissa minut pelasti kielet. Lukiossa olin niin sanotulla kieliluokalla, joka oli täynnä tyttöjä ja sai ainoana kaupungissa edustaa latinan lukijoita. En kuulunut heihin, mutta vertaisryhmään kyllä.

Stereotypinen vastakkainasettelu matemaattisiin ja kielellisiin tyyppeihin on ollut minulle verevää todellisuutta. Tyypillisen tytön pienestä matematiikan numerosta ei tehty isoa numeroa, mutta kielellisyyttäni korostettiin. 

Noihin aikoihin kuulin tarpeeksi teurastamovitsejä, kun ilmoitin, että minusta tulee kielenkääntäjä. Ulkomaan kirjeenvaihtajuuttakin ajattelin. Se olisikin ollut luonnollinen valinta hänelle, joka on aina vähän enemmän kotonaan muualla.

Espanjaan ensimmäisen kosketuksen sain Porvoon matkailuopistossa. Kielen imu oli valtava ja katselin yliopiston valintaopasta kohdasta espanjalainen filologia. Pääsykoekirjat edustivat kuitenkin vain kielitiedettä. Siltä tieteenalalta sitten Vaasasta paljon myöhemmin valmistuin.

Kahdenkymmenen vuoden suvantovaiheen jälkeen olen taas tilanteessa, jossa olen omimmillani. Mutta jos olisin yhtään nuorempi eli malttamattomampi, jättäisin harjoitukset tähän.

Espanja ei nimittäin ole helppo kieli, mutta ovela se on.

Aluksi kokonaisuus vaikuttaa vaivattomalta ja hauskalta: helpolta lausua ja sanojen suvut helposti pääteltävissä. Aika pian alkaa kuitenkin ilmetä varsinaiset venkoilut. Kyseessä on niin paljon suomesta eroava kieli rakenteeltaan, kieliopiltaan ja sillä mitä kielellä tehdään ja miten. Samassa lauseessa kielletäänkin kaksi kertaa!

Muuten tärkeimmältä vaikuttaa saada asiansa sanotuksi mahdollisimman nopeasti, lukuisilla pikkusanoilla.
 
Opiskeluni on silti päämäärätietoista. Muuten en polkisi tunneille ja takaisin työpäivän jälkeen järjettömässä pakkasessa, tuulessa ja lumisateessa sekä kerran pyörän sisäkumi tyhjänä. Hyväksyn, että en osaa kaikkea heti. Oudot rakenteet ja pikkusanat sekä yhden verbin lukuisat käyttömahdollisuudet lähinnä huvittavat.

Kääntäessä hengästyttää ja hiki tippuu.

Opin käytännön ja varsinkin virheiden kautta. Minkä kerran sanon ääneen väärin ja mistä minua oikaistaan, muistan. Instagramin ruokapäivityksessäni kehun avocadon sijaan nauttivani asianajajaa. Reissussa kaupassa pyydän hunajan sijaan pelkoa. 

Laulusta olen hoksannut, että lähteminen tapahtuu refleksiiviverbin kautta toisin kuin meneminen.

Jos en perillä kohteessa saa bussikuskille viestiäni perille, heiluttelen käsiäni ja pyörittelen silmiäni. Noloutta koen ainoastaan silloin, kun kysyn enkä ymmärrä vastausta. Silloin laiskasti vaihdan englantiin.

Kannustavaa, tai kohteliasta, että natiivien mielestä puhun hyvää espanjaa, jos tilaan ateriakokonaisuuden virheettömästi.

Kommelluksista ja hämmennyksistä huolimatta en syty ajatukselle, että maailmassa olisi yksi kieli käytettäväksi, vaikka se olisikin esperanto. Englantihan meillä on toki aina mukanamme - ja riesanamme. Espanjalaisella radiokanavalla oli juoksemista kuvattu sanalla "el running". Puistattavaa.

Pahankuuloista siitäkin huolimatta, että epäilen ennätänköhän koskaan tulla espanjan kanssa yhtä valmiiksi kuin englannin: pystyisin työskentelemään sillä ja ymmärtämään arjen äkkinäisten puhetilanteiden sävyt. Sekä taivuttamaan kieleni niihin ihanan pehmeisiin konsonantteihin.

Tässä vaiheessa saa kuitenkin riittää, että muutaman viikon päästä en huudahtaisi kaupassa suoraan suomesta kääntäen "Otan nämä!" vaan toteaisin oikeaoppisen hauskasti: "Minulle nämä vien".

Puerto de la Cruzin yllätys

Puerto de la Cruzilla Teneriffan pohjoisosassa on sateisen ja kylmän paikan maine. Kylmyys on suhteellista, mutta toki todellisuus on viileämpi, jos vertaa siihen jatkuvasti aurinkoiseen läikkään etelässä missä elin.

Puerton vehreyttä olen huomannut korostettavan niin, että imagonsa kuulostaa jopa kaupunkiviidakolta. Ja kieltämättä näkymä havahduttaa Etelä-Teneriffan kuivan karuuden rinnalla. Ehkä vehreys on se syy, miksi suomalaiset sateista huolimatta suosivat tätä pohjoisen 30 000 asukkaan mäkistä kaupunkia?

Itse korostaisin pikkukaupungin sympaattisuutta. Se erityisesti viehätti ja yllätti.  

Onneksi lähdin, säämaineesta huolimatta. Ja onneksi kaupungissa odotti oululaispaikallinen opas, joka avasi paikkaa satunnaista päiväkäyntiä avarammin.

Onneksi joulukuun yhdeksäntenä myös paistoi, toki olin edennyt kohteeseen sääennusteen turvin. Aurinko ei pakahduttanut kuten ei kokemusteni mukaan koskaan Kanarialla.

Ilma tuntui lempeältä, hoitavalta.

Pieni Suomen kansa on valloittanut Puertoa kiitettävästi, muun muassa suomalainen luontaistuotekauppa on avattu keskeisille kulmille. Suomalaisuus näkyi Puertossa enemmän kuin etelässä; kieli, ravintolat ja liput sulivat sujuvasti ympäristöön.

Puerto de la Cruz tuntui hurmaavalta yhdistelmältä vihreyttä, vanhaa kaupunkia ja kuohahtelevaa merta. Puertosta löytyy myös teatteri sekä ihmisiä iltaisin yhteen kokoava tori. Se on siis on oikea teneriffalainen kaupunki.

Puerton erikoisuus on merivesialtaat, joille sisäänpääsy ei-vakituisilta asukkailta on viisi euroa. Sillä rahamäärällä saa uida altaissa sekä pötkötellä rantatuolissa iltaseitsemään saakka.

San Telmon kirkkomaalla kohtasin keltaisia ja punaisia joulutähtiä sekä banaaniterttuja. Joulutähtipensaankin bussin ikkunasta huomioin.

Päiväkäynti Pohjois-Teneriffalla todisti jälleen saaren yllättävyyden ja moni-ilmeisyyden, monin tavoin.

Palasin takaisin Americasiin paikallisbussilla Los Gigantesin kautta. Olin saanut vinkin, että sitä kautta pääsee perille mahtavien maisemien ja pittoreskien vuoristokylien kautta.

Näin todella tapahtui.

Kuljettiin lukemattomien vuoristokylien läpi, kieputtelua jatkui pari tuntia kapeaakin kapeimmilla teillä. Ja kylät vaihtuivat, vain yksi muutaman minuutin pysähdys Icod de los Viñosissa. Olikohan bussin ikkunasta näkemäni traakkipuu se kuuluisuus, satoja vuosia vanha?

Ylämäelle ei tuntunut tulevan loppua. Ehkä kyse oli todellisesta asiakaspalvelusta: jos taloja rakennetaan vuoren huipuille ja rinteisiin, tottahan sinne pitää kulkea myös julkisen liikenteen.

Kun matka alas viimein alkoi, voipuneena nieleskelin korvia auki.

Ja lumihuippuinen Teide seurasi koko ajan, aina vähän eri kulmista.