Paluu Guatemalakadulta

Vuosia sitten olen siirtynyt lähes paperittomaan toimistoon. Matkalta palatessani huomasin, että olen siirtynyt melkein paperittomaan kotiinkin. 77 päivässä postia oli tipahtanut 6 kirjekuorta, joista vain yksi oli lasku, rakastanhan sähköisiä pankkipalveluja. Lehtiä en tilaa enkä salli ilmaisjakeluja.

Saman verran oli kuitenkin tullut myös julkaisuja; olenhan pankin asiakas, kuntalainen, käytän kanta-asiakaskortteja ja kymenlaaksolaista sähköä.






Perinteisesti en ole lukeutunut paluuihmisiin. En ole koskaan verrannut kotimaata ja muita maita mustikoihin ja mansikoihin. Nyt kuitenkin koin paluun mielekkääksi: olin tarpeeksi pitkään reissussa ja kotona koitti melkein kevät.


Matkoilla saa välimatkaa arkeen: kun jotakin ei helposti saa, huomaa mitä ilman tulee toimeen.

Sauna ei ole välttämätön, mutta suomalainen suodatinjauhatus on. En viihdy ilman kirjoja ja internetiä. Suomalaiset televisio-ohjelmat eivät ole välttämättömyys, mutta toisaalta en kehuskele sillä, kuinka kauan olen ollut katsomatta niitä. Kohdemaassa kehitin itselleni lempisarjankin, vaikka keskeisiä käänteitä Los misterios de Laura -sarjasta arvailin. 



Playa del Duque


Ensimmäinen kerta Teneriffalla yllätti: paikka näyttäytyi odotettua monipuolisempana. Erot jopa samalla paikkakunnalla kilometrien säteellä tunnelmassa ja säässä havaitsi selvästi.
Puhumattakaan Etelä-Teneriffan eroista Pohjois-Teneriffaan, johon tutustuin kevyesti.

La Lagunan vanha kaupunki edustaa Unescon maailmaperintökohteita saaren pohjoisosassa. La Lagunassa toimii myös yliopisto. Paikka oli minulle ehdottomuus, yksi pääkohteistani.




Kiinteistöt La Lagunan vanhassa kaupungissa on tyypillisesti valjastettu suurelta osin merkkiliikkeiden, pankkien ja asianajotoimistojen kulisseiksi.







Sattumalta löysin La Lagunan sivukadulta osin puurakenteisen kirjaston, jossa  erikseen pyydettiin olemaan hiljaa, mutta puhuttiin englantia. Lehtienlukusalista on näkymä puutarhaan.







Varsinaisessa kohteessani etelässä hallitsi Costa Adejen moni-ilmeinen, pitkänpitkä rantaraitti. Sen katseleminen oli niin hypnoottisen vangitsevaa, ettei kummempaa päiväohjelmaa välttämättä tarvittu.









Merellä olo on very zen, mukaudun aaltojen rytmiin ja annan periksi, olen vaivattomasti läsnä, kuten aina veden äärellä. 


Los Gigantes




Masca


Los Gigantesin satamassa matkalla Mascalle tapasin hollantilaismiehen, joka piti nopean puolustuspuheen maastaan: hän totesi, etten ole menettänyt mitään, vaikken ole käynytkään Hollannissa. Keskustelumme alkoi mistäpä muusta kuin kielestä. Englantini perusteella hänkin luuli minua hollantilaiseksi, siis päinvastoin kuin muut, joiden silmille olin venäläinen.
Toisaalta basaarien ja ravintoloiden sisäänheittäjät tunnistivat harjaantuneesti kansallisuuksia, vaikkei olisi puhunut mitään.



Los Gigantesin satama

Masca

Seuraavalla kerralla suuntaan tehokkaammin pohjoiseen, saaren viileämpään ja rouheampaan osaan. Pääkaupunki Santa Cruz ei toisella kerralla raitiovaunun ikkunan läpi vaikuttanutkaan luotaantyöntävältä. Kokematta jäi myös La Guïmar pyramideineen kuten Gomeran saari ja sen vihellyskieli sekä metsäinen, siksi minulle vähän vieraammalta tuntuva Puerto de la Cruz. Siitä kuulin paluumatkalla lentokoneessa kuitenkin pelkkää hyvää ja sain suomalaisen asunnonvälittäjän yhteystiedot.

La Orotava  kuulostaa kuvailtuna pikkukaupungilta, johon ihastunen varmasti.
Valokuvaamatta jäivät myös monet bussin ikkunasta nähdyt, vuoristojen sylissä houkuttelevat kylät.

Kuten La Palman saarikin, jossa kanisteriveteni tehtiin.

Hiljaisuuden rannikko

Kaikki vähänkään seuramatkailua seuranneet muistanevat Ten Belin.

Se sijaitsee täällä, Etelä-Teneriffalla Costa del Silencion vieressä. Ten Belin hohto matkailukeitaana on mennyttä, mutta tutustuminen repsahtaneeseen turistikohteeseen kuuluu Etelä-Teneriffan-matkaajan yleissivistykseen ja saaren kulttuurihistoriaan.
Siksi Ten Beliä ei voi sivuttaa tässä matkakertomuksessa.  

Bussi on täällä guagua. Ensimmäisellä kerralla se nauratti - nimi kuulostaa kengurukyydiltä ja lausuttuna wau wau'lta. Yhdensuuntainen matka Costa Adejesta Silencioon kestää noin 40 minuuttia ja maksaa bussikortilla puolitoista euroa. Pysäkkejä on tiheässä, myös banaaniviljelmien reunamilla ja väleissä.



Alkumatkasta bussikuski joutui kiivaaseen sanaharkkaan erään eurooppalaisen kansanryhmän kanssa, jolla on sanomisen taito hallussa ja myös tarpeeksi intoa inttää.

Loppumatkastani kuski suuteli yhtä matkustajaa.



Lähdin kohtuullisen aikaisin. Vaadittiin muutama kuukausi ja muutama piipahtaminen lähikyliin, jotta opin, että puoli kahdelta starttaava ja puoli viiden aikaan päättyvä tauko on totta Kanariallakin. Siesta myös vääristää todellisuutta eli saa virkunkin paikan vaikuttamaan vähän nukahtaneelta.

Rannikon aamu oli todellakin hiljainen. Keskustassa paikkojen ovia availtiin ja tuoleja kahviloihin kannettiin. Viihdyin bussissa enemmän kuin ehkä oli tarkoitus ja satuin Silencion reunamille, rantaviivalle, ja siellä apartamentoshotellin aamiaisaikaan.



Vihanneksia ei buffetpöydästä tarjottu, mutta muuten kuuden euron hintaan sai syödä normaalit aamiaiseväät oman mahan mukaan. Viimeisen aamiaistunnin aikana ruuhkaakaan ei ollut.

Paikan musiikki oli nostalgista kasaria, Lionel Richietä ja Whitney Houstonia.






Costa del Silencio on huvila- ja rivitalotyyppistä aluetta, turisteja tunnistin ja havaitsin opasteissa myös hollannin kieltä. Epäilen että aamiaispaikallanikin on Alankomaa-kytky.



Talot ovat matalia ja yleiskuva siisti. Myös kierrätys toimii taloyhtiöiden pihalla mikä ei ole tavallista Adejessa. Ymmärtääkseni kierrätyksen piti alkaa yleisemmin täällä vuoden alusta, mutta aikataulujen viivästyminen on niin universaalia.






Ten Belin nimi on yhdistelmä Teneriffasta ja Belgiasta: Belgiasta siksi, että alueelle alkoi ensimmäisenä rakentaa belgialainen.






Siellä, ostoskeskuksen pihalla, kun TUI:n siniset ja muunväriset siivet suihkaisivat ylitseni minuuttien välein, mietin miksi paikka on unohtunut ja ränsistynyt.








Kaikki mahdollisuudet matkailuun olisivat edelleen olemassa: palvelut, aurinko ja meri.  Molemmin puolin Ten Beliä, sekä Costa del Silenciossa että Las Galletasissa, matkailuelinkeino voi hyvin, vaikka en suomea kertaakaan kuullutkaan.




Ten Belin autioituneella puistoalueella oli ymmärretty tilanteen mahdollisuudet: siellä jumpattiin, koska tarjolla oli sopivasti tilaa ja betonikynnyksiä askeltamiseen.





Las Galletasissa olen käynyt tällä reissulla aiemmin. Se oli siestan aikana, jolloin ihmettelin lähes kummitusmaista tunnelmaa ja hylättyjä rakennuksia. Nyt kävelin eri kaupunkiin.



Ruuhkaa, ihmisiä, paikallisia, turisteja, hyviä ostosmahdollisuuksia (putiikissa musiikki liian kovalla) ja edullinen kahvilakäynti.



Las Galletasin ranta oli aaltoisa, kivinen ja ilman aallonmurtajia, harvakseltaan kansoitettu.



Costa del Silencio, Ten Bel ja Las Galletas kuuluvat kaikki hallinnollisesti Aronan kuntaan ja ovat toisistaan verrattain lyhyen kävelymatkan päässä. Tunnelmaltaan ja yleiskuvaltaan ne ovat jokainen aivan omanlaisensa. Ainoa silmiinpistävä yhteneväisyys oli sisäänheittäjien ja markkinamiesten innokkuuden puute sekä tietysti meri ja aurinko. Las Galletasissa on viehättävä sininen satama.



Noista kolmesta voisin valita oleskeluuni minkä tahansa, kunhan ei tarvitse Ten Belin entiselle ostoskeskukselle majoittua. 

Työnjohtaja ja työläinen

Talomme on entinen hotelli ja me monet sen asukkaista kauttakulkijoita ja viivähtäjiä. Rapussa ja hississä tervehditään, se on ehdotonta. Muuten ei puhuta eikä jutella, ei edes säästä.



Universaaliin ihmisyyteen kuitenkin kuuluu, että hississä tuijotetaan näyttöä, joka kertoo kerroksen. Yhtä yleisinhimillistä on, että silti poistutaan väärässä kerroksessa. Hissiin takaisin palatessa juututaan sulkeutuvien ovien väliin kivuliaasti ja nolosti.

Paitsi eräs eurooppalainen ihmisryhmä, joka suureen ääneen nauraa räkätti tapahtuneelle ja jyskytti nyrkillä hissin seinää kaiken hauskuutta korostaakseen. Puheenparresta päätellen seassa taisi olla myös hieman kansallisuuteen liittyvää itseironiaa. 



Ilmoitustauluilta ja talojen seiniltä huomaan, että taloyhtiöitä vaivaavat koirakiistat. Osoitteessani tilanne on jokseenkin rauennut, johtuisiko ilmestyneistä kylteistä, sattumasta vai hurjistuneen miehen äänekkäästä ilmoituksesta soittaa poliisit, jos louskutus ei lopu. Raivoaminen päättyi hyvän viikon jatkon toivotukseen.

Totta kai edelleen hissistä ensimmäisenä ulosastuu liekaan kytkeytymätön koira. Omistajansa selästä voin lukea sekä välinpitämättömyyttä että uhmakkuutta.




Kovina urheilumiehinä pidä niitä kahta noin keski-ikäistä tummatukkaista miestä, jotka iltaisin uivat ainakin puoli tuntia kerrallaan. Samoin todellisiin, rankkoihin uimaihmisiin kuuluu hoikka, vanhempi nainen, joka ilmestyy jostain (ilmeisesti allasalueen portin kautta), heittää vaatteet penkille, ui vahvoin vedoin ja vaatteensa kerättyään menee pois.

Heille auringonpaiste tai ilman lämpötila ei ole mikään asia toisin kuin meille, joille uima-allas merkitsee ihmeellistä näkyä asunnon parvekkeelta ja aina jotain luksusta.



Uima-allas kuuluu muutenkin elämisen keskiöön. Siitä pidetään hyvää huolta. Päivällä on mukava uida, kun on aamulla nähnyt miten altaan aukkoon kaadetaan jotain ainetta, olkoon vaikka kuinka kemiallista. Komea työnjohtaja tepastelee allasalueella jo varhain. Kuinkahan aikaisin hänen on pitänyt nousta kontrolloimaan uima-altaan imuroimista.

Minulta kysyttiin, mistä tiedän, että hän on työnjohtaja. Kyllä pomon tunnistaa, kun sellaisen näkee.




Maailman tolkuimpia työihmisiä on sinihousuinen vanhempi mies, jota katsellessani jään heikohkon hartauden valtaan. Ei liene hänellä työnmitoitusta, kiintiötä tai urakkapalkkaa. Persoona työskentelee iltaisin ja viikonloppuisin tarttuen pihan kasveihin ja pudonneisiin palmunoksiin paljain käsin.

Hämmästyen huomasin, kun pimeässä kyliltä palasin, että hänpä vielä lajitteli kuivuneita palmunoksia jätepisteellä.

Valokuvatessani pihalla työn sankari kutsui minut respaan ja ojensi pinon postikortteja. Niihin oli kuvattu hotelli sen loistonsa päivinä.