Talomme on entinen hotelli ja me monet sen asukkaista kauttakulkijoita ja viivähtäjiä. Rapussa ja hississä tervehditään, se on ehdotonta. Muuten ei puhuta eikä jutella, ei edes säästä.
Universaaliin ihmisyyteen kuitenkin kuuluu, että hississä tuijotetaan näyttöä, joka kertoo kerroksen. Yhtä yleisinhimillistä on, että silti poistutaan väärässä kerroksessa. Hissiin takaisin palatessa juututaan sulkeutuvien ovien väliin kivuliaasti ja nolosti.
Paitsi eräs eurooppalainen ihmisryhmä, joka suureen ääneen nauraa räkätti tapahtuneelle ja jyskytti nyrkillä hissin seinää kaiken hauskuutta korostaakseen. Puheenparresta päätellen seassa taisi olla myös hieman kansallisuuteen liittyvää itseironiaa.
Ilmoitustauluilta ja talojen seiniltä huomaan, että taloyhtiöitä vaivaavat koirakiistat. Osoitteessani tilanne on jokseenkin rauennut, johtuisiko ilmestyneistä kylteistä, sattumasta vai hurjistuneen miehen äänekkäästä ilmoituksesta soittaa poliisit, jos louskutus ei lopu. Raivoaminen päättyi hyvän viikon jatkon toivotukseen.
Totta kai edelleen hissistä ensimmäisenä ulosastuu liekaan kytkeytymätön koira. Omistajansa selästä voin lukea sekä välinpitämättömyyttä että uhmakkuutta.
Kovina urheilumiehinä pidä niitä kahta noin keski-ikäistä tummatukkaista miestä, jotka iltaisin uivat ainakin puoli tuntia kerrallaan. Samoin todellisiin, rankkoihin uimaihmisiin kuuluu hoikka, vanhempi nainen, joka ilmestyy jostain (ilmeisesti allasalueen portin kautta), heittää vaatteet penkille, ui vahvoin vedoin ja vaatteensa kerättyään menee pois.
Heille auringonpaiste tai ilman lämpötila ei ole mikään asia toisin kuin meille, joille uima-allas merkitsee ihmeellistä näkyä asunnon parvekkeelta ja aina jotain luksusta.
Uima-allas kuuluu muutenkin elämisen keskiöön. Siitä pidetään hyvää huolta. Päivällä on mukava uida, kun on aamulla nähnyt miten altaan aukkoon kaadetaan jotain ainetta, olkoon vaikka kuinka kemiallista. Komea työnjohtaja tepastelee allasalueella jo varhain. Kuinkahan aikaisin hänen on pitänyt nousta kontrolloimaan uima-altaan imuroimista.
Minulta kysyttiin, mistä tiedän, että hän on työnjohtaja. Kyllä pomon tunnistaa, kun sellaisen näkee.
Maailman tolkuimpia työihmisiä on sinihousuinen vanhempi mies, jota katsellessani jään heikohkon hartauden valtaan. Ei liene hänellä työnmitoitusta, kiintiötä tai urakkapalkkaa. Persoona työskentelee iltaisin ja viikonloppuisin tarttuen pihan kasveihin ja pudonneisiin palmunoksiin paljain käsin.
Hämmästyen huomasin, kun pimeässä kyliltä palasin, että hänpä vielä lajitteli kuivuneita palmunoksia jätepisteellä.
Valokuvatessani pihalla työn sankari kutsui minut respaan ja ojensi pinon postikortteja. Niihin oli kuvattu hotelli sen loistonsa päivinä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti