tiistai 24. helmikuuta 2015

El running

Tiedusteluihin mahdollisen lottovoiton käytöstä olen vastannut, että palkkaisin personal trainerin opettamaan Queen's Englishiä. Täysin hyödytöntä, mutta onhan se hyytävän hyvänkuuloista puhumista. 

Ylioppilaskirjoituksissa minut pelasti kielet. Lukiossa olin niin sanotulla kieliluokalla, joka oli täynnä tyttöjä ja sai ainoana kaupungissa edustaa latinan lukijoita. En kuulunut heihin, mutta vertaisryhmään kyllä.

Stereotypinen vastakkainasettelu matemaattisiin ja kielellisiin tyyppeihin on ollut minulle verevää todellisuutta. Tyypillisen tytön pienestä matematiikan numerosta ei tehty isoa numeroa, mutta kielellisyyttäni korostettiin. 

Noihin aikoihin kuulin tarpeeksi teurastamovitsejä, kun ilmoitin, että minusta tulee kielenkääntäjä. Ulkomaan kirjeenvaihtajuuttakin ajattelin. Se olisikin ollut luonnollinen valinta hänelle, joka on aina vähän enemmän kotonaan muualla.

Espanjaan ensimmäisen kosketuksen sain Porvoon matkailuopistossa. Kielen imu oli valtava ja katselin yliopiston valintaopasta kohdasta espanjalainen filologia. Pääsykoekirjat edustivat kuitenkin vain kielitiedettä. Siltä tieteenalalta sitten Vaasasta paljon myöhemmin valmistuin.

Kahdenkymmenen vuoden suvantovaiheen jälkeen olen taas tilanteessa, jossa olen omimmillani. Mutta jos olisin yhtään nuorempi eli malttamattomampi, jättäisin harjoitukset tähän.

Espanja ei nimittäin ole helppo kieli, mutta ovela se on.


Aluksi kokonaisuus vaikuttaa vaivattomalta ja hauskalta: helpolta lausua ja sanojen suvut helposti pääteltävissä. Aika pian alkaa kuitenkin ilmetä varsinaiset venkoilut. Kyseessä on niin paljon suomesta eroava kieli rakenteeltaan, kieliopiltaan ja sillä mitä kielellä tehdään ja miten. Samassa lauseessa kielletäänkin kaksi kertaa!

Muuten t
ärkeimmältä vaikuttaa saada asiansa sanotuksi mahdollisimman nopeasti, lukuisilla pikkusanoilla.
 

Opiskeluni on silti päämäärätietoista. Muuten en polkisi tunneille ja takaisin työpäivän jälkeen järjettömässä pakkasessa, tuulessa ja lumisateessa sekä kerran pyörän sisäkumi tyhjänä. Hyväksyn, että en osaa kaikkea heti. Oudot rakenteet ja pikkusanat sekä yhden verbin lukuisat käyttömahdollisuudet lähinnä huvittavat.

Kääntäessä hengästyttää ja hiki tippuu.



Opin käytännön ja varsinkin virheiden kautta. Minkä kerran sanon ääneen väärin ja mistä minua oikaistaan, muistan. Instagramin ruokapäivityksessäni kehun avocadon sijaan nauttivani asianajajaa. Reissussa kaupassa pyydän hunajan sijaan pelkoa. 

Laulusta olen hoksannut, että lähteminen tapahtuu refleksiiviverbin kautta toisin kuin meneminen.

Jos en perillä kohteessa saa bussikuskille viestiäni perille, heiluttelen käsiäni ja pyörittelen silmiäni. Noloutta koen ainoastaan silloin, kun kysyn enkä ymmärrä vastausta. Silloin laiskasti vaihdan englantiin.

Kannustavaa, tai kohteliasta, että natiivien mielestä puhun hyvää espanjaa, jos tilaan ateriakokonaisuuden virheettömästi.

Kommelluksista ja hämmennyksistä huolimatta en syty ajatukselle, että maailmassa olisi yksi kieli käytettäväksi, vaikka se olisikin esperanto. Englantihan meillä on toki aina mukanamme - ja riesanamme. Espanjalaisella radiokanavalla oli juoksemista kuvattu sanalla "el running". Puistattavaa.

Pahankuuloista siitäkin huolimatta, että epäilen ennätänköhän koskaan tulla espanjan kanssa yhtä valmiiksi kuin englannin: pystyisin työskentelemään sillä ja ymmärtämään arjen äkkinäisten puhetilanteiden sävyt. Sekä taivuttamaan kieleni niihin ihanan pehmeisiin konsonantteihin.

Tässä vaiheessa saa kuitenkin riittää, että muutaman viikon päästä en huudahtaisi kaupassa suoraan suomesta kääntäen "Otan nämä!" vaan toteaisin oikeaoppisen hauskasti: "Minulle nämä vien".


Ei kommentteja:

Lähetä kommentti