Pääskysten vikinää

Kuulin tänä kesänä kirjallisuustapahtumassa olennaisen sanan: "perspektiivi".



Vietin tämän kesän elämäni ensimmäisellä vuorotteluvapaalla. Työkaverini huomioi, että päivänä, jolloin jäin pois töistä alkoi aurinko paistaa.
”Tuli lämpimin kesä pitkään aikaan”, sanoi kampaaja, kun pääni roikkui pesualtaassa.
Minä uskon kampaajaa.



Moni kysyi mitä aion tehdä. Vastasin etten mitään, koska minulla ei ollut suurisuuntaisia, tarkkoja suunnitelmia. Epäiltiin, että pitkästyisin, mitä minulle ei ole tapahtunut koskaan. Suunnitelmistani huolimatta en viettänyt yhtään päivää makaamalla ja lukemalla.
En myöskään valvonut kesäöitä.

Tein kaksi Suomen-matkaa. Kävin Nizzassa, johon ihastuin enemmän kuin mihinkään muuhun koskaan ja jonne palaan takaisin.

Koin matkalla seitsemän lentokoneen nousua ja laskua. Enää en pelkää nousuja.









Kirkas väläys ja aloitin blogin; aistit ja ajatukset varmaan jotenkin terävöityivät.
Mitään persoonastani poikkeavaa en tehnyt kuten alkanut marjastaa. Keskityin siihen, mitä pidin oikeasti tärkeänä.

Arvostin ajan oikeaa käyttöä.



Minulla oli lista huushollihommista, siis ne legendaariset vuorotteluvapaanaikaiset  kaappien siivoukset. Suurin osa oli jäädä toteuttamatta, kunnes viimeisillä viikoilla innostuin pienimuotoisista kodin säilytysjärjestelmistä. Nyt availen silloin tällöin aterinlaatikostoa ja ihailen sen järjestystä.

Minulta kysyttiin, mikä oli parasta.

Olin oman arkeni diktaattori.
En herätessäni aina tiedostanut mihin päivään olin herännyt eikä aina tarvinnutkaan tietää. Koin  hienoja yksittäisiä hetkiä, joihin ei liittynyt mitään erityistä tai tavoitteellista.

Saatoin spontaanisti lähteä reissuun tuntemattomiin paikkoihin, tosin minä en olisi minä, ellen olisi varannut matkalippuja ennakkoon.



Muistan pihapiirini pääskysten vikinän ja puiden lehtien suhinan.
Sain orkidean menestymään.

Kaikki oli tasan niin mukavaa kuin tässä kuvaan. Voisin analysoida loputtomiin, miksi näin oli: johtuiko se ensimmäisestä kerrasta, ilmoista, asenteesta, sattumista, ympäristöistä ja ihmisistä.
Mutta näin vain oli.




Kävelystä ja näkkileivän pureskelusta aiheutuneet dramaattiset krempatkin vaikuttavat nyt harmillisilta sattumuksilta, jotka kuuluvat luonnolliseen, epätäydelliseen elämään.







Sain etäisyyttä ja perspektiiviä asioihin. Ne ovat minulle loman tärkein tavoite ja saavutus: oikean ja olennaisen erottaminen hälinästä ja vaihtoehdoista.


Monin tavoin uusi arki näyttää, onko saavutukselle käytännöllistä käyttöä.