15 minuuttia etuajassa, koska olen toivottomasti liian-aikainen -tapaus. Ovi lukossa, ikkunoiden takana pimeää eikä ovikelloon vastata.
Menin takapihan lastauslavalle istumaan, heiluttelin jalkojani. Muistutin itseäni, ettei aikaani ole koskaan unohdettu. Ajattelin kohtaamiani taiteilijoita, Kajaanin Tuulaa ja Vaasan Ninjaa, molemmat elämästäni ja hiuksistani hävinneitä.
9.57 liikkeessä näytti edelleen pimeältä ja ovi oli auki. Olin ainoa asiakas.
Kampaaja muisti minut puhelimesta eli huoleni. Halusin näyttää vaalealta, käsitellyltä ja leikatulta.
Kaava on aina sama: toiveeni suhteessa asiantuntijalausuntoihin, värin levitys ennen leikkausta (ikuinen hiljainen ihmetykseni aihe: vähemmän väriä menisi, jos ensin leikattaisiin).
Väriä pitää aina tehdä kahdesti lisää.
Juuressani näkyivät kaikki ajan kerrostumat, monien eri raitojen kasvustot.
Toimin kuningatarpositiossa. Päänahan kirvelyä kysyttiin monesti, kuin vointia potilaalta, ja toivoisinko tuoreempia naistenlehtiä.
Ripsestäni napattiin hius.
Latteni valitsin vaahdotetulla maidolla.
Pesualtaalla vastaanotin taivaskokemuksia.
Prosessin päättää aina lumoava näky, kun artisti käy hiukset läpi suoristimen ja kamman kanssa. Olen yrittänyt sitä kotona: peilikuva vei kädet solmuun, sormet paloivat.
Yleensä en osta tuotteita.
Kotona tyytyväisenä heitin hiuksia syövän parvekematon roska-astiaan. Paljas betonilattia tuntuu kylmältä ja näyttää hyvältä.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti