Kolme perintöä

Kesällä kirjanmerkikseni päätyi tämä Kati Leinosen teos Grandmother pienenä pahvikorttina.

Vastikään luin sattumalta samanaikaisesti kolmea kirjaa vanhuudesta. Syyt olivat selkeät.

Roope Lipasti on mielikirjailijani. Hän luo mutkattomalla huumorintajullaan maailmat tavallisuuden näkökulmasta.

Ulla-Maija Paavilainen on selkeäsanainen, tarkkanäköinen ja mielistelemätön. Tällä kertaa hän kuljettaa arjen ahdistuksen ohella hillittömän humoristista sivujuonnetta. Onko se jäänyt minulta aikaisemmin huomaamatta? Paavilainen kirjoittaa jopa niin täydellisen hauskaa miesnäkökulmaa, että välillä luulin lukevani Lipastia.

Ennestään minulle tuntemattoman Johanna Adorjánin keskiössä on unkarinjuutalaisten isovanhempiensa kaksoisitsemurha. Valitsin teoksen naistenlehden tilaajalahjana, koska tässä jos missä ajattelin käsiteltävän ikuista rakkautta. Ja sehän on kiinnostavaa.

Lukemiseni olivat sattumaa, mutta vanhuus ei. Se tulee, mikäli ennättää paikalle. Julkisuuskeskustelun perusteella vanhuus näyttäisi olevan myös muotia. En tiedä käytännöstä. Ainakin isoäitien osaamisella myydään aktiivisesti ruokaa.

Kirjallisuuteni ikäihmiset (mitä sanaa heistä ei näissä kertaakaan käytetä kuten ei senioriakaan) ovat (kliseisen määritelmän mukaan) vahvoja persoonallisuuksia. Ja miksi eivät olisi?
Paavilaisen italialais- ja rakastajatartaustainen Maria ei suostu olemaan vanha eikä vanhus. Toisin käy, surullisesti. Marian kohtalo kirpaisi pahasti, koska kaikki muuttui hänessä niin nopeasti oudoksi.

Samanlaista, Mariankaltaista nuoruuden huikentelevaisuutta voi kuvitella myös Lipastin veijarisankari Jalmarille. Hän jo tuhkana kulkee kahden veljeksen mukana lopullisena päämääränään Puruveden aallot. Sillä matkalla isoäidin entinen mies pääsee nuoruutensa maisemiin ja esimerkiksi baariin. Jalmarin vilkkaasta taustasta ja nopeasti vaihtuvista töistä ei ota oletut entiset työnantajatkaan selvää.

Mutkattomimmin kuolemaan suhtaudutaankin Lipastin road storyssa. Lipastin sankareilla suhteet etenevät myös monimutkaisimmiksi. Veljekset ovat jakaneet menneisyyden, mutta joutuvat jakamaan myös tulevaisuuden hyvin epätavallisella tavalla.

Perintö on läsnä kaikissa. Sitä ei kuitenkaan kärkytä tai odoteta. Sen seuraukset ovat epätavanomaiset. Tullessaan se on pettymys, yllätys, jopa kauhistus. Saaja kokee sen myös epäoikeudenmukaiseksi, kun kyseessä on maallinen omaisuus tai raha. Ei tule mieleen Kummeli-sketsi "Perintöä odotellessa".

Adorjánin perintö taitaa olla näistä laajin, sukupolvien ja yhden kansakunnan suuruinen. Hänen tekstistään puuttuu suomalaiskirjailijoiden rouheus ja rahvaanomaisuus. Sen sijaan siitä kuultaa päähenkilöiden väsyminen tähän, mitä elämäksi kuvataan. Tarina etenee vääjäämättömästi kohti väistämätöntä samalla, kun se seuraa kuolinpäivän puuhia pariskunnan Charlottenlundin-kodissa Kööpenhaminassa, kertaa heidän henkilöhistoriaansa ja pakoa Unkarin kansantasavallasta Tanskaan 50-luvulla.

Syytä isovanhempien kaksoisitsemurhaan ei selitetä, keskitysleiriolosuhteita ei kuvata, mutta lukijana tietysti oletin ilmiselvintä. Adorjánin isoisä ei suostu puhumaan toisesta maailmansodasta, mutta kokemastaan Korean sodasta kylläkin. Vaikeneminen kaikkein vaikeimpien asioiden edessä on kansainvälistä, yleisinhimillistä.  

Kuolema ei ole näissä kolmessa kirjassa olennaisinta. Sitä on menneisyyden kertaaminen. Kirjailijat tuovat eteen suhteet jäljellejääneisiin: sukulaisiin, työkavereihin ja muihin läheisikisi luokiteltuihin. Näiden näkökulmista jutut kerrotaan.

Ja monesti mainitaan ulkonäkö. Olemus, askeleet, iho. Maksaläiskät, joita havaitsen jo itsellänikin. Korut, suuret aurinkolasit ja hiukset, jotka vanhoilla naisilla tupeerataan upeasti.

"Hän oli edelleen kaunis nainen". Tähän tyyliin muistan useasti todetun.


Johanna Adorján: Rakkaudessa erottamattomat.
(Eine exclusive Liebe, suomentanut Hanna Kjellberg). Otava 2010
Roope Lipasti: Perunkirjoitus. Atena 2013
Ulla-Maija Paavilainen: Vanhapoika. Otava 2012