Monrepos-puistossa kävin seuraavana päivänä Annikki Tähden kuoleman uutisoinnnista. Paikka oli kieltämättä jonkinlainen yllätys, vaikka Tähden laulussa vihjataankin nimenomaan muistoista.
En niinkään yllättynyt rakennusten huonosta kunnosta, sillä olen ymmärtänyt, että tarunhohtoisesta paikasta lauletaan. Nehän yleensä ovat parhaat päivänsä nähneet.
Sen sijaan juutuin käsitteisiin.
Puistokäsitykset ovat ilmeisesti monet. Itselleni puistot ovat tärkeitä kaupunkiluontoalueita. Miellän ne geometrisen täsmällisesti suunnitelluiksi ja hallituiksi kukkaisiksi alueiksi kaupunkien keskustoissa leveiden bulevardien varrella.
Mutta Monrepos'pa koostuikin metsästä. Matkailu voi siis avartaa.
Monrepos'n ulkoalueita huollettiin ja pidettiin kunnossa koko sen muutaman tunnin, kun ryhmäni kanssa tepastelin metsikön siimeksessä. Ympäristö on rehevän vihreää, ja näkymä sai kaihoisasti spekuloimaan millaista puistossa olisikaan, jos rakennuskantakin pääsisi vielä joku päivä entiseen loistoonsa.
Taloista kun tajusi, että ne ovat aiemmin palvelleet komeina puurakennuksina.
 |
| Muinainen kirjasto Monrepos'sa |
Kuumana päivänä Monrepos'n rannalla uimapuvun poisjääminen matkapuvustosta harmitti. Ja hyttysiä oli paljon, mutta oudosti niiden puremat eivät kehittyneet kutiseviksi paukamiksi asti.
Jos Viipurin loiston päivät ovatkin historiaa, sitä on myös sen legendaarinen levottomuus. Reissuni kahdella Viipurin-käynnillä en havainnut ensimmäistäkään merkkiä sen paljon puhutusta turvattomuudesta, en illalla enkä päivällä.
Mutta mikäli dekadentti maisema ja rappioromantiikka katukuvassa kiinnostavat, suosittelen kaupunkia.
Aamutori paluumatkalla vaikutti jopa unettavan rauhalliselta.
Kannatin paikallista käsityöläisyyttä ja ostin torikauppiaalta kaupunkiaiheisen pellavakassin. Tämä rauhoitti omatuntoa, sillä venäläiset eläkeläiset elävät köyhyydessä. Heidän keskimääräinen kuukausitulonsa on 200 euroa.
Siis Venäjä. Kävin ensimmäistä kertaa, ja pelkkä vieraiden kirjainten läsnäolo katukuvassa tekee kaupungista erityisenoloisen.
Niinkin yleistetään, että varsinkin taideväki rakastaa Venäjää ja venäjää, erityisesti Pietaria: siellä korostuvat kulttuuri ja taide, Moskovassa talous.
Pietarissa on esimerkiksi 100 teatteria (ja 400 siltaa). Dostojevski-päivää vietettiin meidän siellä ollessamme kaduilla näyttävästi, kuulemma. Mihailovski-teatterissa kesäkuun lopun torstai-iltana sali oli väkeä sakeanaan, tosin turistimassat saattavat vaikuttaa tilanteeseen. Ja balettiahan voi seurata ilman kielitaitoakin.
Eremitaasi taasen oli tuhannen täysi, minulla vatsatauti ja päivä kuuma. Naulakko oli tukossa, mutta vessat kunnossa (kuten kaupungissa kaikkialla muutenkin). Etukäteen hankittujen pääsylippujen ansioista etenimme sisälle nopeasti.
Välttämättä en usko ajatukseen pakollisista käyntikohteista, mutta kyllä maailman suurin museo myös minulle on sellainen; liittyyhän Eremitaasiin samanlaista mielikuvien hohdokkuutta kuin Monrepos'hinkin.
On myös hurjaa, mihin somen jakamiskulttuuri ja "minä kävin täällä" -todistelu voi johtaa. Itse en tapausta nähnyt, mutta kuulin kuinka museokävijä olisi lyönyt opasta vatsaan, kun ei saanut mennä tarpeeksi lähelle kuvaamaan Rembrandtin taulua. Suomalaisia sen sijaan piti moneen kertaan kehottaa lähestymään maalausta.
Eremitaasia seurannut päivä oli henkilökohtaisesti helpompi. Satoi, oli viileää ja varsinkin Tsarskoje Selon Pavlosvskin palatsissa oli Eremitaasia huomattavasti viileämpää ja väljempää.
Suosittelen Pavlovskin palatsia myös ihmismassojen puuttumisen näkökulmasta. Paikkaa ei kuulemma juurikaan markkinoida ja se on noin tunnin ajomatkan päässä Pietarin keskustan huiskeista. Pavlovskia ympäröivä puistoalue on myös hurmaava, hiljainen, hallittu ja kaunis.
Juuri sellainen, jollaiseksi unelmieni puiston ajattelenkin.
Olen tyytyväinen, että mukanamme matkalla kulkivat paikalliset, perusteelliset, huumorintajuiset oppaat hauskoine anekdootteineen, esimerkiksi Pietarin-oppaamme oli tulkannut Putinille tämän vaikuttaessa Pietarin apulaiskaupunginjohtajana.
Muuten Pietarin-käyntini Oulu-opiston venäjän ryhmän kanssa keskittyi ns. virallisiin kohteisiin, palatseihin ja museoihin. Kadut, Nevan rannat ja korttelien yllätykset jäivät kävelemättä.
Mutta bussin ikkunasta bongasin paikat, joihin seuraavalla kerralla suuntaan.
Pietarista tulikin minulle heittämällä ykköskaupunkikohde: kulahtanut, kaunis, ikäänsä peittelemätön äiti-Venäjän tytär, joka häpeilemättömästi esittelee hurjan historiansa kerrostumat tsaareista kommunisteihin.
Kun perusasiat näin ovat kunnossa ja nähty, ensi kerralla on muhevan pietarilaisen katuelämän vuoro.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti