Kommersiaalia

Kohteessani on hyvät ostosmahdollisuudet sellaisesta pitävälle naisihmiselle eli löytöjä ei tarvitse lähteä hakemaan pääkaupunkiin asti. Yhtä isoa ostoskeskusta ei ole, kuten alussa oletin ja etsin, vaan muutamien myymälöiden keskuskokonaisuuksia on pystytetty lähes kaikkialle.

Tammikuu olikin täällä 70 prosentin alennuksien kuukausi. Se sujui osaltani normaalisti: ei hullaantuen, olenhan oppinut itsehillintää ja osaan laskea käsistäni "ihan kivannäköiset".
Toki olen löytänytkin. 



Matkavinkeissä mainitaan Commercial Center Del Duque, luksusostoskeskus. Pidin ajatusta oikeasti rikkaiden shoppailupaikasta pirullisen kiehtovana tutkimusmatkana. Paikka oli ollut listallani alusta asti.


Bussiajelu maksaa 1,40 euroa. Tarvittiin tunti odottelua, yksi torppaus liian täydestä bussista, yksi virheellinen yritys, huokailua lippuluukulla kuskien ohjeista (jotka olivat oikein), että pääsin istumaan.



Jäin pois yhden pysäkin liian myöhään, kävelin jyrkän ylämäen ja näin kukkia tammikuussa. Täällä on siis talvi, paikalliset pitävät talvisaappaitakin.

Näin myös sen saman kirkontornin, jonka olin havainnut aiemmin matkalla kalastajakylään. Tänään se piti päästä kuvaamaan.

Risteyksessä kohtasin ristiriitaisuutta: oikealle vai suoraan?

Perillä havahduin kaupallisuuden hillittyyn charmiin. Erikoista: ei kiljumisia, ei tyrkyttämistä, ei kuulutuksia. Ei repivää jumputusta. Tunnelma oli  rauhallinen ja seesteinen. Liekö syynä sitten tyyliseikat, kulttuurierot, Espanjan lama, työttömyys vai kellonaika.

Mutta kovaäänisistä kuului tuttu valittava ääni:

"Oh, once in my life let me get what I want, Lord knows it would be the first time."

Morriseyn tuska oli tällä kertaa valjastettu kaupallisiin myynninedistämistarkoituksiin.








Eräistä bikineistä pyydettiin 499 euroa, hinnasta olisi toki saanut 50 prosenttia pois. Ihastuin yhteen turkoosiin puuvillamekkoon, jonka hintaa (300 euroa ja jotakin päälle) ei tietenkään mainittu ikkunassa. Liikkeessä minut yritettiin vakuuttaa sellaisilla argumenteilla kuin italialaisuus, kankaan laadukkuus, yksilöllisyys ja eri värit.



Yhtään ravintolaketjua ei kauppakeskuksessa ollut, vain yksi ruokapaikka herkkutiskillä. Mutta koska elämää on katsottava myös eteenpäin eikä elettävä vain siinä hetkessä, valitsin eväät Hiperdino-valintamyymälästä. Sekin oli niin hienostunut kuin alan firma vain voi olla.
Ruokailin kadulla.




Uimaranta Playa del Duque'ta nimitetään tietysti luksusuimarannaksi. Ulospäin se näyttää normaalilta rannalta, mutta poikkeaa tunnelmaltaan muista ympäristön rannoista: meren tuoksu on voimakkaampi, kauppiaita ei ole, kävelyjen rytmi on rauhallisempi. Hiekka on kuulemma tuotu Saharasta.
Katse kohtaa vanhaa, entisöityä rakennuskantaa ja linnoja.




Uimarannan katveessakin on muutama merkkiputiikki.



Tarjolla olisi ollut vielä kaksi ostoskeskusta, joista valitsin toisen pelkistä ulkonäkösyistä. Kutsuva sisääntulo ja mikä basaarisokkelo sisältään löytyikään.



Liikkeiden edustoilla leijui hyviä tuoksuja, parfyymeja ja samantyyppisiä suitsukkeita kuin meillä jo kadonneissa Intian basaareissa. Kohtasin myös tiloja, joista en heti tiennyt, mitä ne olivat. Mutta kaunista, kaunista oli. Niin voi tuskin sanoa yhdestäkään suomalaisesta kauppakeskuksesta, jotka suunnitellaan arasti näyttämään varman päälle samanlaisilta.

Keskellä oli artesaanien alue. Siellä en havainnut näkyvää toimintaa, mutta sahan äänen kuulin.








Muutkin vaikuttivat hämmentyneiltä, huomasin istuskellessani tuoleilla, joita oli jätetty avoimille, koristeellisille aukioille.
Etukäteen olin kuullut, että alueen vallitsevin kieli olisi venäjä, mutta kyllä se minun korviini oli italia.



Matkalla takaisin bussipysäkille muistin kirkontornin. Se näkyi, mutta matkalla sinne näytti aina olevan jokin este: portti, aita, portinvartija. Pysähdyin yhden luo, joka oli pukeutunut kansallispuvuntyyppiseen. Kysyin miten voisin päästä kirkolle vai oliko tämä linnamainen alue yksityisomistuksessa.

"Kyllä, tämä on yksityisaluetta, koska tämä on hotellialuetta. Tiedän mitä tarkoitat, mutta se ei ole kirkko, vaan kellotorni. Ei, sinne ei päästetä ulkopuolisia, koska tämä on yksityisaluetta. Vain hotellin asukkaat voivat tulla tänne. Olen pahoillani. Hyvää päivän jatkoa."

Kuvasin tornin sitten aidan raosta.